Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus

Yhteiskunta koostuu monista eri tavoin toimivista ryhmistä. Koko yhteiskunnan kannalta katsoen näillä eroavaisuuksilla on tietty merkityksensä. Ilman eroavaisuuksia ihmiskunta ei olisi edes saavuttanut kivikautta nykyisestä sivilisaatiosta puhumattakaan. Meidän on tunnustettava ja otettava huomioon yhtäläisesti jokainen erilaisuuden ajatus, muoto ja väri, joka edesauttaa ihmisten sisäistä kasvua. Jos emme kykene tähän, se osa yhteiskuntaa, jota tuo tietty ajatus, muoto tai väri on ravinnut, kuihtuu pois. En sano tätä ainoastaan niille, jotka ajattelevat yhteiskunnan hyvinvointia, vaan kaikille yhteiskunnan jäsenille, jotta kukaan ei milloinkaan antaisi sijaa epäoikeudenmukaisuudelle ajatuksin, sanoin tai teoin. Jos jonkun toiminnassa tai jollain elämän alalla havaitaan fyysisiä, psyykkisiä, sosiaalisia, moraalisia tai henkisiä heikkouksia, on muiden yhteiskunnan jäsenten velvollisuus poistaa ne hyväntahtoisin keinoin. Todellisen humanismin ja henkisen näkemyksen puuttuessa ihmiset kuitenkin tekevät juuri päinvastoin kuin heidän tulisi.

Heti kun opportunistit havaitsevat jossain henkilössä jonkin heikkouden, he tunkeutuvat tuohon haavoittuvaan heikkouden säröön ja yrittävät ahmia koko saaliin − tuon henkilön koko elämän säästöt. He katsovat, että on omaa heikkoutta kuunnella heikompien murheita ja valituksia. Useimpien lajien parissa naaraat ovat koiraita heikompia, ja myös ihmisyhteisössä naiset ovat fyysisesti miehiä heikompia. Heidän heikompien hermojensa takia myös heidän mielensä on jonkin verran heikompi. Heidän arvonsa yhteiskunnassa ei kuitenkaan ole hiukkaakaan vähäisempi kuin miesten. Kuitenkin itsekkäät miehet ovat käyttäneet naisten heikkoutta hyväksi ja käyttävät sitä edelleen täysin mitoin. Vaikka he julkisesti puhuvatkin naisista kauniisti äiteinä, he itse asiassa alentavat heidät nautakarjan ja lampaiden tasolle. Kaikilla elämän aloilla miehet ovat joko rajoittaneet naisten oikeuksia ratkaisevasti tai panneet heidät palvelemaan omia oikkujaan ja mielihalujaan.

Ihmiskunnan alkuaikoina ei primitiivisillä ihmisillä koskaan ollut tällaista asennetta. Miesten ovela keino lisätä valtaansa pitämällä naisia kahleissa sosiaalisen puhtauden nimissä ei koskaan tullut mieleenkään muinaisille miehelle. Niinpä nykyäänkään primitiivisten heimojen keskuudessa ei ole asenteita, jotka rajoittaisivat naisten vapautta. Ihminen ei ole perusluonteeltaan paheellinen; pikemminkin suurin osa ihmisistä on rauhaa rakastavia. Itse asiassa kaikilla on tietynlainen pyrkimys henkilökohtaiseen puhtauteen, ja juuri tämä yksilökohtainen pyrkimys pitää kollektiivisen mielen puhtaana. Ns. kehittyneiden kansojen keskuudessa ei ole edes sadasosaa siitä sosiaalisesta puhtaudesta, joka oli ominaista ns. kehittymättömille roduille vaikkei näiden parissa naisten oikeuksia rajattukaan. Vapauden rajoittaminen väkisin aiheuttaa ihmismielessä vihamielisen reaktion, ja sen seurauksena puhtaus menetetään. Tämä on yksi niistä syistä, jotka aiheuttavat nykyään sukupuolimoraalin alenemisen ns. kehittyneissä yhteiskunnissa. Yhteiskunnalle ei mitenkään hyödy yrityksistä peittää tämä epäpuhtaus kauniiden lauseiden tai uskonnollisen ulkokultaisuuden taakse.

Ne jotka haluavat pitää naiset miehiin nähden alistettuina asettamalla syötiksi teennäisen sympatian ja väärän uskon taivaalliseen autuuteen tulevassa elämässä, eivät kerta kaikkiaan ymmärrä, että vaikka tällainen valheellinen myötätunto ja taivaalliset lupaukset saattavat tehdä naisista passiivisia ja alistuneita, niin yhteiskunnalle ei siitä koidu mitään todellista hyvää. Jos puolet yhteiskunnasta on taikauskoisuuden takia läpeensä passiivisia, yhteiskunnan toinen puolisko kokee osansa varmasti raskaaksi joutuessaan kantamaan tätä toisen puoliskon apaattisuuden taakkaa. Henkilökohtaisessa elämässä on puhtaus yhtä tärkeää sekä miehille että naisille, ja tämän tarpeen tiedostamiseksi tarvitaan todellista henkistä näkemystä. Tämä on kuitenkin mahdotonta niin kauan kuin jompaakumpaa sukupuolista kohdellaan epäoikeudenmukaisesti.

Jokaisen ihmisen on tärkeää ymmärtää, että minkä tahansa rakentamiseksi tai pitämiseksi hengissä, tiivis yhteistyö eri osien kesken on välttämätöntä. Ihmiset eivät ole elottomia, joten yhteiskunnan osat eivät tule toimeen pelkän yhteistoiminnan varassa. Tuohon yhteistyöhön liittyy tietty erityispiirre: sen tulisi pohjautua vapaiden ihmisten muodostamaan lämpimään ja sydämelliseen ilmapiiriin, eikä päällikön ja palvelijan suhteeseen. Sen tulisi olla tasa-arvoista eikä alisteista yhteistyötä.

Katsotaan esimerkiksi, miten naisia on kohdeltu tähän asti. Koska naisten kyvyt tietyillä aloilla ovat miehiä vähäisempiä, naiset ovat vähitellen menettäneet oikeutensa tai vapautensa. Tästä syystä ne, jotka katsovat, että erityiset kyvyt ovat ainoa oikeuksien saamisen kriteeri, haluavat itse asiassa naisten olevan palkattomia orjia miesten tiukassa valvonnassa. Mutta johtuuko se, että naiset ovat menettäneet oikeutensa, pelkästään tiettyjen kykyjen puutteesta? Eivätkö siihen ole osaksi vaikuttaneet heidän avaran sydämensä tunteet? Eivätkö he ole vähitellen antaneet pois kaiken − jopa pyrkimyksen korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan − aviomiehilleen, pojilleen ja veljilleen ajattelematta lainkaan omia etujaan? Eikö olisi kohtuullista että yhteiskunta, joka koostuu miehistä ja naisista, eikä eläimistä, kunnioittaisi nöyrästi tätä avaramielisyyttä?

Kun vieras tulee yllättäen taloon, kenen ruoka-annos tarjotaan vieraalle? Kuka tinkii ensin omasta osuudestaan, kun herkkuruokaa valmistetaan? Kuka menee hoitamaan toisen taloutta luopuen perintöoikeuksistaan katsomatta siihen, mitä laki sanoo? Eivätkö nämä havainnot pädekin suurimpaan osaan naisista maailmassa? En väitä että miehet ovat tavallisia ihmisiä ja naiset jumalallisia, tuon vain esiin naisen sydämen hyviä ominaisuuksia. Hoitaako mies vaimoaan tämän sairauden aikana yhtä huolehtivasti kuin vaimo miestään? Jos miehet haluavat estää avutonta leskeä menemästä uudelleen naimisiin ja uskottelevat hänelle naisen tunteellisuuteen vedoton, että hän pääsee takaisin miesvainaansa luo kuolemansa jälkeen, miten silloin olisi uusi avioliitto mahdollinen? Hyi, hyi, hyi! Miten häpeällistä!

Tällaiset vetoomukset saattavat ehkä tehdä tunteellisista naisista entistä tunteellisempia. Mahdollisuus liittyä yhteen miesvainaan hengen kanssa kuoleman jälkeen saa hänet ehkä elinikäisiin uhrauksiin ja paastoamaan joka ekadashina, yhdentenätoista päivänä uuden- ja täydenkuun jälkeen. Mutta eikö naisten alistaminen tällaisilla mielikuvituksellisilla opeilla olekin häikäilemätöntä? Koko ajatus taivaasta ja helvetistä on joka tapauksessa täyttä hölynpölyä ja sen ovat keksineet samat henkilöt, joiden mielikuvituksen tuotetta ovat eri mytologiat. Tällaiset ihmiset eivät kykene perustamaan mitään logiikan tukevaan maaperään. Jos kuitenkin hyväksyn sellaiset asiat kun taivas ja helvetti, herää kysymys: jos syntisen miehen henki menee helvettiin syömään ruohoa härkänä laitumelle, joutuisiko hänen hyveellinen vaimonsa myös helvettiin laiduntamaan lehmänä hänen rinnallaan?

Menkäämme eteenpäin. Äsken sanomallani tarkoitan sitä, että ne jotka käyttävät hyväkseen ihmisten yksinkertaisuutta ja tietämättömyyttä, ovat todellisia demoneja, ja ne jotka pettävät ihmisiä käyttämällä hyväkseen heidän tunteitaan, ovat demoneitakin pahempia.

Vapaus saavutetaan taistelun avulla, kukaan ei tuo sitä tarjottimella, sillä vapaus ei ole mikään lahja; se on ihmisen luontainen oikeus. Mutta minun on pakko todeta, että − ainakin näin tuntuu olevan suurimmassa osassa maista, kun asiaan vaikuttavia yhteiskunnallisia ja psykologisia tekijöitä analysoidaan − naiset eivät itse asiassa ole menettäneet vapauttaan, vaan he ovat pikemminkin antaneet kohtalonsa miesten käsiin hyvässä uskossa. Tämä on paljas totuus. En voi kuin nauraa nähdessäni pikkumaisen, ylimielisen naisasianaisen nenä ylpeästi pystyssä, luovuttaen lapsensa kotiapulaisen haltuun, ajavan ympäriinsä miehensä ostamalla autolla, osallistuvan kokouksiin ja pitäen pitkiä puheita naisten vapautumisesta.

Itse asiassa, kun ei ole lainkaan kysymys siitä, että naisilta olisi viety oikeudet, tarvitaan tässä asiassa tuskin ammattiliittomaista agitointia. Mitä tahansa velvollisuuksia tämän suhteen onkin, vastuu on täysin miehellä. Jos jotain agitaatiota tarvitaan, aloitteen on tultava miehiltä. Kun nykyajan miehet ovat nyt ymmärtäneet naisten merkityksen ja arvon, heidän velvollisuutensa on palauttaa vähitellen naisten oikeudet, jotka naiset aikanaan luovuttivat miehille heikkona avuttomuuden hetkenä tai noudattaessaan sydämensä tunteita.

On aina muistettava, että vapaus ja kurittomuus eivät ole sama asia. Vapaus on tärkeä asia, mutta tämä ei tarkoita sitä, että tulisi antaa sijaa kurittomuudelle. Vastuun väärinkäyttö, sekä miesten että naisten osalta, voi romuttaa yhteiskunnan lyhyessä ajassa. Niinpä niiden, jotka puhuvat lipevästi naisten vapautuksesta, tulisi tarkoin miettiä tämän vapautuksen mahdollisia muotoja.

Yksinkertaisen totuuden tunnustamisessa ei saisi antaa vähääkään periksi tunteellisuudelle. Vain järkiperäinen, inhimilliset näkökohdat huomioon ottava suhtautuminen voi tulla kyseeseen. Naisilla tulee olla yhtä suuri vapaus kuin miehilläkin nauttia valosta, ilmasta, maasta ja vedestä kuten luonnon lapsilla. Itse asiassa tässä ei ole kyse tiettyjen oikeuksien antamisesta naisille, on kyse heidän oikeuksiensa tunnustamisesta. Mutta jos näitä oikeuksia tunnustettaessa annetaan periksi tunteellisuudelle, saattaa seurauksena olla suuri yhteiskunnallinen katastrofi.

Ottakaamme esimerkiksi perimisoikeuden. Maailman eri kansojen keskuudessa on erilaisia näkemyksiä asiasta. Jotkut kannattavat naisten yksinomaista perimisoikeutta, jolloin miehet jäävät perinnöstä osattomiksi. Jotkut taas kannattavat perinnön tasapuolista jakamista miesten ja naisten kesken, kun taas toiset kannattavat miesten yksinomaista perimisoikeutta, jolloin naisille jätettäisiin vain hieman miehiltä jääneitä rippeitä. On päivänselvää, että kaikkien näiden systeemien takana on pyrkimys säilyttää miesten ylivalta sen sijaan, että osoitettaisiin järkiperäisyyttä ja inhimillisyyttä. Itse asiassa voidaksemme tehdä selkeitä johtopäätöksiä, perusperiaatteena on oltava, että ketään ei saa jättää osattomaksi. Tulemme antamaan sekä miehille että naisille yhtäläiset perimisoikeudet. Samanaikaisesti tulemme säätämään sellaisia lakeja, jotka auttavat omaisuuden hallinnassa ja ylläpidossa ja jotka vähentävät kotirauhan rikkoutumisen vaaraa.

Useimmista maailman maissa noudatetaan patrilineaarista (isänpuoleiseen polveutumiseen perustuvaa) järjestelmää. Patrilineaarisella järjestelmällä on enemmän etuja kuin matrilineaarisella. Ensinnäkin, isyyden määrittäminen ei ole yhtä helppoa kuin äitiyden, ja suoran verisiteen puuttuessa on isän kiintymys lapseen yleensä pienempi kuin äidin. Näin ollen patrilineaarinen järjestelmä on paljon parempi, sillä se herättää isässä vastuuntunteen lapsiaan kohtaan ja sulkee pois mahdollisuuden lapsen isyyden pysymisestä epäselvänä tai salassa. Olosuhteiden paineesta isä joutuu ottamaan vastuun lapsen ylläpidosta ja perheyhteisön säilymisestä (eläinten parissa eivät urokset milloinkaan välitä jälkeläisistään, koska ei ole tällaista olosuhteiden painetta).

Patrilineaarisen järjestelmän toinen etu liittyy edelliseen. Kun isän ja lapsen välinen suhde tunnetaan, äiti ei tunne itseään aivan avuttomaksi lapsen ylläpidossa, joka on hänelle luontaista. Naisen fyysinen ja psyykkinen rakenne on sellainen, että vaikka hänellä on tarvittava kyky lapsensa kasvattamiseen, hänen on kuitenkin äärimmäisen hankala ja vaikea kasvattaa lapsensa täyspainoisesti ja huolehtia yksin perheen toimeentulosta, lasten koulutuksesta ja terveydenhoidosta pitäen lapsensa lähellä, koska muutoin niiden on vaikea selvitä. Niinpä jos miehet naisten sijaan ottavat päävastuun perheen toimeentulosta ja jos naiset mahdollisuuksien ja tarpeen mukaan, huolehdittuaan ensin lapsen tarpeista, ansaitsevat rahaa työskentelemällä kotona tai sen ulkopuolella, silloin ei lapselle eikä yhteiskunnalle koidu hankaluuksia. En voi tukea sellaisten ihmisten kyseenalaista viisautta, jotka neuvovat naisia viettämään elämänsä keittiössä kauhojen ja patojen kanssa, sillä tämä on todellisuudelle vierasta.

Olosuhteet pakottavat usein kotiin jääneet ylittämään tällaisen moraalin rajat. Se saattaa sopia kouralliselle rikkaita yläluokan naisia, mutta on hyödytön köyhille ja työssä käyville. Se ryhmä ihmisiä, joka puhuu mahtipontisesti naisten vapautuksesta ja yhtäläisistä oikeuksista, itse asiassa pitää naisia piilossa kotona tai kätkössä hunnun takana. Köyhät perheenemännät menevät miehensä mukana torille joko ostamaan tai myymään, tai pelloille, pihamaille tai hiilikaivoksiin, ottaen itselleen kevyempiä tehtäviä. Aivan ilmeisesti heillä ei ole varaa leikkiä hienostonaista pitsiverhon takana. Mutta on ihmisiä, jotka tahtovat naisten tekevän raskasta fyysistä ja henkistä työtä, joka ei sovellu naisille. Tällainen asenne on hyvin valitettava. On myönnettävä, että fyysisesti ja hermoston osalta naiset ovat miehiä heikompia, joten heidän miesten ja naisten työt eivät voi olla täsmälleen samoja.

Tämän lisäksi naiset eivät voi biologisista syistä työskennellä kuukauden jokaisena päivänä. Raskauden aikana ja synnytyksen jälkeen heidän työkykynsä on hyvin rajoittunut − näitä näkökulmia ei pidä unohtaa. On monia, jotka ajattelevat, että pelkkä muutamien naisten valitseminen ministereiksi tai kansanedustajiksi olisi loistava esimerkki naisten oikeuksista ja edistymisestä yhteiskunnassa. Mutta onko tämä oikea näkökulma? Eikö ole yhteiskunnalle haitallista, jos tunnustaessamme tietyt oikeudet tai pyrkimällä kaikin tavoin nopeuttamaan edistystä, jätämme pätevät henkilöt syrjään emmekä ota huomioon heidän vaatimuksiaan? Oikeuksien tunnustaminen on sekä juridinen että kollektiivinen psykologinen ilmiö. Ainoa keino edistyksen nopeuttamiseksi on luoda tarkoituksenmukainen koulutusjärjestelmä. Naisen valitseminen ministeriksi tai suurlähettilääksi ei kuvasta naisten todellista asemaa kyseisessä maassa. Naisten aseman parantaminen yhteiskunnassa ei ole niin helppoa ja halpaa.

Kun tiedämme, että patrilineaarinen järjestelmä on parempi kuin matrilineaarinen, tulisi meidän toimia johdonmukaisesti ja laatia perimisoikeutta koskevat lait tämän mukaisesti. Niitä laadittaessa on luonnollisesti noudatettava erityistä huolellisuutta ja varovaisuutta, jottei patrilineaarisen järjestelmän nimissä tultaisi laatineeksi mitään sellaista, mikä pakottaisi ketään naista ryhtymään orjaksi veljensä tai lankonsa taloudessa saadakseen toimeentulonsa. Toisin sanoen sen jälkeen, kun on tunnustettu naisten yhtäläiset oikeudet ammattiin ja koko elämän aikaisiin ansaitsijoihin ja omistukseen, tulisi perimiskaari laatia patrilineaarisen järjestelmän pohjalta.

Monet ihmiset katsovat, että myötäjäisten antaminen, jota harrastetaan nykyään joissain maissa, johtuisi huonosta arvostelukyvystä tai siitä ettei naisiin suhtauduta tarpeeksi liberaalisti. Myötäjäisjärjestelmässä ei kuitenkaan ole lainkaan kyse oikeudenmukaisuudesta tai epäoikeudenmukaisuudesta naisia kohtaan. Kysymys on lähinnä taloudellinen. Siihen on kuitenkin myös muutamia vähäisempiä syitä. Kun naiset eivät ansaitse rahaa, heistä tulee taloudellinen taakka aviomiehilleen, ja tästä syystä häiden yhteydessä morsiamen vanhemmat lahjoittavat suuren summan rahaa sulhasen vanhemmille morsiamen ylläpitoon tämän loppuelämän ajaksi. Tämä selittää myötäjäisjärjestelmän. Vastaavasti yhteisöissä, joissa miehet eivät ansaitse rahaa, morsiamen vanhemmat saavat myötäjäisiä sulhasen vanhemmilta.

On luonnollisesti vielä yksi syy, nimittäin epäsuhde miesten ja naisten määrässä tietyssä yhteisössä tai maassa. Morsiamen vanhemmat siis antavat myötäjäisiä tietyssä yhteisössä silloin, kun naisen toimeentulo on riippuvainen miehen tuloista tai missä miehiä on vähemmän kuin naisia. Jos jossain yhteisössä lähinnä naiset ansaitsevat rahaa tai naisten määrä on miehiä vähäisempi, silloin tilanne on päinvastainen. Ne jotka luulevat että myötäjäisjärjestelmä siirtyy menneisyyteen heti sen myötä että tunnustetaan naisten yhtäläiset perimisoikeudet, ovat väärässä. Sillä myös sellaisissa yhteisöissä, joissa tyttäret perivät isänpuoleisen omaisuuden, on myötäjäisjärjestelmä otettu vähitellen käyttöön taloudellisista ja muista syistä. Nykyään yleensä vain harvat tyttäret perivät suuria omaisuuksia vanhemmiltaan. On turha toivo odottaa, että sulhasen vanhemmat luopuisivat myötäjäisrahoista siinä toivossa, että saisivat tuon perinnön. Muutamilla rikkaaseen yläluokkaan tai ylempään keskiluokkaan kuuluvilla tyttärillä, jotka perivät todella kadehdittavia omaisuuksia, ei ole mitään syytä huoleen, vaadittiin myötäjäisiä tai ei. Rahan voimalla jopa kaikkein rumin rikkaan henkilön tytär löytää helposti puolison.

Lainlaatijoiden kesken on erilaisia näkemyksiä miesten ja naisten kanssakäymisestä. Emme tarvitse mitään kovin syvällistä loogista päättelyä vakuuttuaksemme siitä, että rajoittamattoman, itsekuria vailla olevan vapaan kanssakäymisen seuraukset ovat huonoja. Mutta on myös totta, että eri sukupuolten keskinäisen kanssakäymisen puute aiheuttaa, aivan kuten muutkin puutteet, patoutuneen halun − tietynlaisen uteliaisuuden. Toisin sanoen, silloin syntyy pyrkimys kiellettyyn kanssakäymiseen, joka ei jää viattomalle tasolle. Sellainen järjestelmä, joka ei suvaitse lainkaan kanssakäymistä merkitsee yritystä tukahduttaa ihmismieli.

Tällaisissa oloissa miehille koituu ainoastaan moraalista vahinkoa, mutta naiset kärsivät siitä huomattavasti enemmän. Sen seurauksena he saattavat joutua elämään häpeällistä elämää yhteiskunnan hylkääminä. Niinpä sen lisäksi että tunnustetaan kummakin sukupuolen vapaus, tarvitaan keskinäistä kanssakäymistä säätelevä, itsehillintää tukeva huolellisesti laadittu normisto. Ne jotka haluavat pitää tyttärensä erossa ”nykyaikaisuuden tartunnasta” ja epäröivät sen takia lähettää tyttäriään kouluihin tai opistoihin, eivät ehkä tajua, että nykyaikaisuus on jo kauan sitten tullut heidän yksityiseen kotiinsa heidän huomaamattaan. Niinpä heidän yrityksensä pelastaa tyttärensä ja itsensä ripustamalla ikkunaverhoja ja peittämällä tyttärensä hunnulla ovat pelkkää farssia.

Ajalle ominaista suuntausta on mahdoton tukahduttaa, sillä myös siinä on dynaamisuutta. Viisaiden velvollisuus on ohjata se oikeaan suuntaan käyttämällä omaa harkintaansa. Ajan hengen tukahduttaminen on ylivoimainen tehtävä kenellekään yksilölle tai millekään kollektiiviselle voimalle. Ajan dynaaminen henki – Zeitgeist − kulkee eteenpäin koko voimallaan pysähtymättä hetkeksikään ja kaataa maahan jokaisen, joka yrittää seistä sen tiellä ja pysäyttää sitä, ja tuo maassa retkottava tyyppi saa jäädä tyhmänä tuijottamaan edistyksen voittokulkua.

Ns. sivistymättömille ihmisille tehdään vielä yhdentyyppistä vääryyttä; tästä ei ole mustaa valkoisella, mutta käytännössä näin tapahtuu. On olemassa ryhmä teeskenteleviä, itseään oppineina pitäviä henkilöitä, jotka nimittävät muita halveksivasti typeryksiksi ja pysyttelevät etäällä heistä, mutta en ymmärrä mitä he tarkoittavat oppineisuudella. Jos oppineisuus tarkoittaa suuren kirjamäärän lukemista, silloin ei ole harvinaista, että pelkän peruskoulun käyneet henkilöt ovat lukeneet paljon enemmän kirjoja kun monet korkeakoulututkinnon suorittaneet. Ketä silloin tulisi nimittää sivistyneeksi? Jos pidämme tutkinnon suorittamista koulutustason kriteerinä, emme vielä sen perusteella voi arvioida minkä verran jokin henkilö tietää.

Miten voisimme arvioida luotettavasti, minkä verran joku tietää tai on oppinut, jos hän unohtaa muutaman kuukauden tai vuoden päästä ne muutamat aineet, jotka hän oli kiireissään ahtanut päähänsä tenttien edellä? Jos sivistyneisyys merkitsee hienostunutta makua tai hillittyä käytöstä, silloin myös lukutaidottomalla saattaa olla nämä ominaisuudet. Jos oppineisuus tarkoittaa sitä, että ihmiset ovat oppineet ja painaneet mieleensä paljon ja käyttävät tietojaan hyväksi käytännön elämässä, silloinkin voitaisiin väittää, ettei ihmisten tarvitse välttämättä käydä kouluja näiden asioiden oppimiseksi. Turhamaisuus tässä asiassa on aivan järjetöntä, maallisilla asioilla ei kannatta ylpeillä. Tämä pitää paikkaansa muillakin aloilla ehkä vieläkin enemmän. ”Kenen kanssa voisin puhua täällä − eihän täällä ole kuin pelkkiä typeryksiä”, tai ”En käy maalaiskylissä. Miksi menisin? Eihän siellä ole ketään, kenen kanssa voisin keskustella”. Tällaisille puheille ei ole vähäisintäkään perustetta, ne ovat pelkkää ylimielistä rehentelyä.

Niiden, jotka ovat oppineet paljon opiskelemalla tai kuuntelemalla muita, tulisi sitä suuremmalla syyllä muistaa keskustellessaan muiden kanssa, että niillä, joiden kanssa he puhuvat, saattaa olla huomattavasti laajemmat tiedot jostain toisesta asiasta. Riisinviljelijää saatetaan halveksia, mutta hänellä on sormenpäissään tuntuma kaikkiin riisinviljelyn hienouksiin, kun taas joku tilastotieteilijä, joka vastaa riisituotannon tilastojen laatimisesta, voidaan helposti saada uskomaan, että jopa tuoleja voidaan valmistaa riisinkorsista! Niinpä on typeryyden huippu kerskailla tiedoillaan ja kilpailla siitä, kuka tietää eniten. Pikemminkin tällainen turhamainen ylpeys on sivistymättömyyden elävä symboli. Kerran eräs sanskritiin perehtynyt oppinut sanoi venettä soutavalle henkilölle: ”Et ole kyennyt vastaamaan yhteenkään esittämistäni filosofisista kysymyksistä. Puolet elämästäsi on ollut hyödytön.” Ja kun vene alkoi upota keskellä jokea, soutaja sanoi oppineelle filosofille: ”Arvoisa herra, auttakaa hieman minua.” Oppinut vastasi : ”Mutta enhän minä osaa soutaa”. Soutaja sanoi: ”Siinä tapauksessa koko elämäsi koko elämäsi on ollut hyödytön.”

Yleensä ns. tiedemiehet eivät voi lausua näkemystään esimerkiksi viljelymaasta ennen kuin ovat analysoineet tarkasti näytteitä kyseisestä maalajista. Mutta tunsin kerran erään maanviljelijän, jonka nimi oli Ksetranath Pal. Hän ei edes nähnyt kunnolla, koska oli niin vanha. Hän pystyi kuitenkin sanomaan vähääkään epäröimättä ottamalla kourallisen maata, mitkä olivat kyseisen maalajin edut ja haittapuolet ja mille lajeille se soveltui ja mille ei. Pitäisikö minun nimittää tätä lukutaidotonta Khetu Palia oppineeksi vai typerykseksi? Hänen taitonsa oli tulosta monen vuoden kovalla työllä hankitusta kokemuksesta. Oliko tuo kokemus hyödytöntä käytännössä? Eikö se ole oppineisuutta? Ei ole lainkaan toivottavaa, että tällainen intuitiivinen tieto jätettäisiin vaille huomiota keskittymällä teoreettiseen ja tekniseen koulutukseen.

Oppineita ovat ne, jotka ovat opiskelleet ja painaneet mieleensä paljon ja jotka soveltavat tietojaan käytännön elämässä. Juuri tätä nimitän sivistykseksi. Tällaisen koulutuksen hankkimiseksi ei ole välttämätöntä opetella aakkosia. Kuitenkin aakkosten osaaminen on erittäin hyödyllistä, kun halutaan tuoda opittu asia uudelleen esiin.

Mielestäni ne, jotka pitävät hienostunutta käytöstä koulutuksen kriteerinä, ovat täysin väärässä, sillä ihmisten todellinen arvo ei rajoitu ainoastaan heidän käytökseensä, vaan heijastuu heidän avaramielisyydessään. Jos sanoo vain ”Oho, anteeksi!”, kun vahingossa tai tahallaan törmää toiseen henkilöön, kysymättä missä määrin toinen henkilö loukkasi itseään, tätä pidetään tarpeeksi kohteliaana käytöksenä ja hyvien tapojen mukaisena. Mutta tämä ei kuvasta todellista sydämen vilpittömyyttä. Tässä tapauksessa saadaan osoitus sivistyneisyydestä vain, jos jotain parantavaa hoitoainetta kirjaimellisesti laitetaan loukkaantuneen henkilön haavaan − jos vahingon aiheuttaja yrittää parhaansa lievittääkseen loukatun henkilön vaivoja, jopa omien etujen kustannuksella. Siinä tapauksessa ei edes anteeksipyynnön unohtamisella ole mitään merkitystä.

Monet asiat, joita nimitetään koulutukseksi ja hyväksi käytökseksi, ovat pelkkää tekopyhyyttä. Jos joku, sen sijaan että yrittäisi tyydyttää lapsen tarpeen, kysyy siltä, ”Mitä olet syönyt tänään?” ja lapsi vastaa, ”Äiti keitti pelkkää pinaattia tänään”. Silloin kysyjä valittaa , ”Voi miten kurjaa, olette kaikki pahassa pulassa”. Sanoessaan ”pahassa pulassa” hän käyttää hieman teatraalisuutta osoittaakseen myötätuntoa, mutta hän ei juurikaan osoita sosiaalista mielenlaadulta tai sivistyneisyyttä. Tämän ns. sivistyksen tunnusomainen piirre on se, ettei tarvitse nähdä mitään vaivaa. Pelkkä suun aukominen riittää. Tositoimiin ryhtyminen tarkoituksena auttaa jotakin toista saattaa jossain määrin vaarantaa omat edut. Jatkaakseni tästä aiheesta: jos joku pitää kovaäänisen puheen eduskunnassa, hän saattaa iskeä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Ensinnäkin hänen ei tarvitse ottaa itse mitään riskiä käytännön toteutuksesta ja toiseksi hän saa halvalla poliittisia ansioita. Niitä, jotka eivät ole tottuneet tällaiseen tekopyhyyteen, syytetään helposti epäpäteviksi tai riistäjien kätyreiksi. Tulisiko tällaisten tekopyhien henkilöiden nimittää muita ihmisiä typeryksiksi? Tulisiko meidän kumartaa tottelevaisesti heidän näkemyksilleen?

Hienostuneen muodon antaminen kaikelle on sivistyneisyyttä ja se liittyy kiinteästi koulutukseen. Mutta, jos antaessamme hienostuneen silauksen jollekin, teeskentelemisestä ja näyttelemisestä tulee pääasia, silloin sitä ei voi missään tapauksessa nimittää sivistyneisyydeksi tai koulutukseksi. Jos joku sanoo illalliskutsuilla maistettuaan keittoa pari lusikallista, ”Anteeksi, mutta en voi syödä enempää”, ja kotiin palattaan alkaa ahmia ruokaa, tämä saattaa jättää muihin hillityn vaikutelman, mutta siinä ei ole hitustakaan vilpittömyyttä. Nyky-yhteiskunnassa monet kohteliaisuuden ja hyvän käytöksen muodot perustuvat tällaiseen teeskentelyyn.

Vain hetki sitten käsittelimme sitä, miten vaikeaa on erottaa koulutettua ja kouluttamatonta henkilöä. Keskivertoihmiset luulevat, että oppineita ovat vain ne, jotka saavat muut hämmästymään laajoilla tiedoillaan. Tällaiset henkilöt eivät ole välttämättä aina suorittaneet tutkintoja. Monet heistä kuitenkin haluavat heitä pidettävän oppineina heidän varallisuutensa tai korkean virka-asemansa takia. He haluavat osoittaa muille, etteivät ole mitään keskivertoihmisiä perustamalla omia kerhoja ja kirjastoja itselleen. He ymmärtävät paljon, tietävät paljon, hymyilevät tietäväisen näköisinä silmät suljettuina ja puhuvat varautuneesti ja painokkaasti sanoja säästellen, jottei heidän todellinen olemuksensa paljastuisi.

Kerhoista puheen ollen, uskaltaisin sanoa, että tiettyjen ryhmien erilliset kerhot ovat joissakin tapauksissa paikallaan. Kerhoja, jotka perustuvat kielellisiin näkökohtiin, ei ehkä voi täydesti tukea moraaliselta kannalta, mutta on kuitenkin totta, etteivät ihmiset halua noudattaa ahtaita muodollisuuksia kerhossa, pikemminkin he haluavat nauraa sydämensä pohjasta ja keskustella yhteisistä kiinnostavista aiheista. Jos samaa kieltä puhuvat henkilöt perustavat kerhon pelkästään säästyäkseen useiden kielten aiheuttamilta hankaluuksilta, sen vastustaminen ei tunnu aiheelliselta. Tällaista pyrkimystä ei kuitenkaan pitäisi kannustaa. Tietyn alan tietouden levittämiseksi voidaan kuitenkin perustaa erillisiä kerhoja, esimerkiksi lääkärien tai lakimiesten kerho. Kevyen ja välittömän keskustelun kautta on aivan mahdollista vaihtaa mielipiteitä syvällisemmistäkin asioista ja osanottajien saatua näin uusia virikkeitä he saattavat kohdistaa yhteiset ponnistuksensa oman tieteenalansa edistämiseen. Mutta onko niiden ns. oppineiden vaatimuksissa, jotka haluavat kerhoja ainoastaan itselleen, mitään tällaista motiivia taustalla? Heidän ainoa tekosyynsä lienee, että jos he seurustelisivat tavallisten ihmisten kanssa, he menettäisivät arvokkuutensa. Mutta tarkempi perehtyminen osoittaa, että juuri tällaisissa ns. eliittiklubeissa epämoraalisuus on valloillaan − viini virtaa vuolaasti. Olisiko meidän myönnettävä, että tällaisten kerhojen jäsenet ovat sivistyneitä ja oppineita kulttuurihenkilöitä ja muut sivistymätöntä, tietämätöntä rahvasta?

Tällaisen sivistyksen nimissä kulkevan hölynpölyn ei pidä antaa jatkua. Harmonista yhteiskuntaa ei voida rakentaa, jos ihmisten annetaan etääntyä toisistaan oppineiden ja oppimattomien välille pystytettyjen kuviteltujen raja-aitojen takia. Ihmisten on tultava yhä lähemmäksi toisiaan, heidän on ymmärrettävä toisiaan koko sydämestään.

Ihmisten tekemistä tietoisiksi oikeuksistaan kaikilla elämän aloilla − sosiaalisella, taloudellisella, psyykkisellä ja henkisellä − nimitän tiedon levittämiseksi ja näiden oikeuksien täyttä soveltamista nimitän tieteen harjoittamiseksi. Vähäosaisemmille ihmisille, jotka ovat syystä tai toisesta pysyneet erossa tiedosta ja tieteestä, tulisi antaa täydet tiedonsaannin mahdollisuudet. Missään tapauksessa nämä oikeudet eivät saa syrjiä jotain ihmisryhmää. Totuus on kuitenkin, että piintyneet omien etujen ajajat − kapitalistit, jotka haluavat käyttää hyväkseen ihmisten tietämättömyyttä − ovat asettautuneet kaikille elämän aloille, niin yhteiskunnalliselle, taloudelliselle, psyykkiselle kuin henkisellekin. He pyrkivät imemään koko ihmiskunnan elinvoimaisuuden viimeistä pisaraa myöten. Nuo parantumattomat riistäjät eivät halua − he eivät voi haluta − että tietämättömät saisivat tietoa, että alemmat sosiaaliryhmät pääsisivät etenemään yhteiskunnallisella arvoasteikolla, että nälkäiset saisivat riittävästi ravintoa, taikauskoisuus poistettaisiin ja ihmiset saisivat tasavertaiset mahdollisuudet, perehdyttyään ensin henkiseen tietoon ja tieteeseen, saavuttaa henkinen päämääränsä. Mutta, jotta tällaiset keinotekoiset raja-aidat ja kaukaa haettu erottelu oppineiden ja oppimattomien välillä voitaisiin poistaa, meidän on tunnustettava ihmisarvo. Tiedon ja tieteen tulee olla yhtä vapaata kuin valo ja ilma. Ne tulevat olemaan kuin vapaasti virtaava keväinen puro, joka pitää kaiken elossa. Ne tulevat antamaan jatkuvasti elinvoimaa ihmiskunnalle.

Lukutaitoisuuden osalta havaitsemme, että kapitalistit haluavat pitää riistetyt tietämättöminä, sillä näin heillä on hyvät mahdollisuudet riistoon ja ihmisarvon kieltämiseen. Talouden alalla tällaiset pyrkimykset tulevat esiin ja tavallista räikeämmässä muodossa. Kun tutkinnon suorittaneet pitävät oppiarvoaan pääomanaan, he unohtavat että ns. kouluttamattomat vahvat ihmiset ansaitsevat myöskin työnsä avulla pitäen fyysistä voimaansa pääomanaan. He saavat mielihyvää siitä, että epäävät näiltä ns. kouluttamattomilta ihmisiltä oikeudet ja sen kunnioituksen, joka heille ihmisinä kuuluu. Samalla lailla rikkaat, jotka perivät suuria omaisuuksia tai hankkivat hämärin tai ovelin keinoin paljon varallisuutta unohtavat, että aivan kuin ilma ja vesi, kaikki muutkin aineelliset kohteet kuuluvat kaikille olennoille − mitään ei kuulu jollekin tietylle yksilölle eikä ole kenenkään henkilökohtaista omaisuutta. Luonnon resurssit on tarkoitettu kaikkien käyttöön. Kenelläkään ei ole mitään yksityistä omistus- tai vuokraoikeutta niihin. Jos joku sanoo, ”Minä laitan likoon älyni ja saavutan samat tavoitteet kuin muut, jotka ansaitsevat rahaa fyysisellä työllä ja hankkivat siten ravinnon ja vaatetuksen. Miksei myös minua tulisi pitää työntekijänä?” Vastaan tähän sanomalla, että älyllisen työn avulla voi ahmia niin paljon kuin haluaa niitä älyn ja mielikuvituksen resursseja, joilla ei ole alkua eikä loppua. Kenelläkään ei ole mitään vastaan sanomista. Mutta, koska fyysiset resurssit, kuten rakennukset, maa, ravinto, vaatetus, raha jne. ovat rajallisia, eikö niiden kerääminen älyn avulla epääkin sadoilta ja tuhansilta ihmisiltä heidän perushyödykkeensä? Voit ansaita rahaa älyllisellä työllä, mutta vain sen verran, mitä tarvitaan perheen ylläpitoon ja hieman tiukan päivän varalle, mutta ei penniäkään enempää. On muistettava, että rahan arvo on sen käytössä. Jos rahaa haalitaan enemmän kuin on tarpeen, siitä tulee käyttämättömänä arvotonta. Olet vastuussa nälkäisiä ja alastomia ihmisparkoja kohtaan tehdyistä vääryyksistä siinä määrin, kuin säilytät käyttämätöntä rahaa. Keräämäsi arvoton raha on tehtävä hyödylliseksi laittamalla se liikkeelle muidenkin käytettäväksi. Ne, jotka eivät tunne rahan oikeaa käyttöä fyysisten resurssien keskinäisen vaihdon välineenä, ovat itse asiassa yhteiskunnan vihollisia. Heiltä puuttuu tyystin yhdessä etenemisen ihanne, joka on koko yhteiskunnan keskeinen periaate.

Suuret puheet eivät voi tuoda ihmisoikeuksia. Ihmisarvon tulee ilmetä jokaisessa suuressa tai pienessä teossa. Ihmisyyden tunnustaminen taloudessa on yksi ilmaus näistä arvoista, mutta ei ainoa. Yhteiskunta, joka hyväksyy epätasa-arvon − yhteiskunta, joka pitää yllä epätasa-arvoa nurinkurisen järkeilyn avulla − on silkkaa petosta. Tällaisten ristiriitaisten oppien omahyväiset levittäjät, jotka ovat naamioituneet hurskauden kaapuun, haluavat uskotella ihmiskunnalle, että heidän nöyryyttävät kärsimyksensä, köyhyys, ravinnon, vaatetuksen ja lääkehoidon puute, heidän läkähtymisensä paahtavan auringon alla ja heidän jäätymisensä kuoliaaksi talven kylmässä − kaikki tämä on vain kohtalon sanelemaa − heidän menneiden pahojen tekojensa seurausta. Jokin aika sitten kuulin erään miljonäärin sanovan eräässä kokouksessa, että olisi jo korkea aika ryhtyä levittämään Bhagavad gitan oppia karmasta yhteiskunnassa, sillä ymmärtämällä oikein tämän ”syyn ja seurauksen opin”, roskapönttöjen nälkiintyneet kurjat lakkaisivat syyttämästä kapitalisteja kurjista oloistaan. He hyväksyisivät tyytyväisinä surkean kohtalonsa. Kuvitelkaa, miten vaarallinen asenne! Mikä loistava kapitalismin oppi! Ehkäpä joku näiden patologisten riistäjien palkkaama pellefilosofi yrittää vielä luoda kokonaisen filosofian tällaisten näkemysten tueksi. Jumala varjelkoon ihmiskuntaa tällaisilta vääristyneiltä opeilta!

Ihmisten fyysisiä tarpeita ei voida tyydyttää ennen kuin he joutuvat tekemisiin todella suuren ihanteen kanssa. Heidän sudennälkänsä on kerta kaikkiaan kyltymätön ja se tuntuu sanovan yhä uudelleen ja uudelleen: ”Olen nälkäinen, olen nälkäinen”. Heidän suunsa tuntuu olevan koko ajan auki ja maailman typerät, kohtaloonsa alistuneet ihmiset marssivat sen sisään. Nämä sudet syövät näiden typerien ihmisten lihan ja veren ja heittävät pois heidän kalutut luunsa. Tulisiko meidän kannattaa tätä susien oppia? Likaiset, nuhjaisiin vaatteisiin pukeutuneet työläiset, kantajat ja muut fyysisen työn tekijät, joita näemme ympärillämme, kasvoillaan kovan työn ja väsymyksen uurteet, eivät ole ihmisiä varakkaiden silmissä. Riistäjille on ominaista, etteivät he suostu ajattelemaan mitään muuta kuin itseään.

Nämä itsekkäät ihmiset ovat ahnaita syöjiä, muut ovat heidän ruokaansa. He haluavat itselleen yhä enemmän ja enemmän. Ne, joiden tulot ovat 3000 rupiaa kuukaudessa, pitävät sitä pienenä summana, mutta tällaiset ihmiset eivät halua edes ajatella niitä, joiden tulot ovat vain 30 rupiaa kuukaudessa. Tuolla 30 rupialla köyhien ihmisten on kuitenkin maksettava vuokransa, elätettävä perheensä, koulutettava lapsensa, annettava maitoa vauvalle ja järjestettävä lasten häät. Onko nämä tarpeet tarkoitettu vain yläluokan ihmisille? Eivätkö nämä ole ihmisen perustarpeita? Eihän köyhien ajatteleminen tietenkään mitenkään kuulu viisaille! Sellainen ajattelu vaatii hieman uhrautumista. Mistä tulisivat varat rikkaiden ylellisyyksiin, jos nälkä ei olisi köyhien kova komentaja? Kerätköön köyhien tyttäret lehmänlantaa loputtomiin ja olkoot heidän poikansa orjia rikkaiden kodeissa. Siinä vasta erinomainen ratkaisu! Köyhien unelmat paremmasta tulevaisuudesta? Hui hai, jääkööt ne pelkiksi unelmiksi!

Maailmassa ei ole kahta samanlaista asiaa. Tästä syystä en ehdota kaiken valamista samaan muottiin. Kuitenkin, inhimillisyyden ja oikeudenmukaisuuden vuoksi, maailmankaikkeuden resurssien tasapuolinen jako on välttämätöntä, ja jokaisen ihmisen luontainen oikeus on omistaa maailman resursseja yhdessä muiden kanssa. Pienikin yritys evätä joltakin henkilöltä tämä oikeus merkitsee törkeää itsekkyyttä. Niin kauan, kun on olemassa hankaluuksia, pieniä tai suuria, aivan tasavertaisten mahdollisuuksien turvaaminen ei ehkä ole mahdollista kaikissa tapauksissa. Lukuun ottamatta tiettyjä rakentavia hankkeita tai joitain erityisiä tehtäviä ja palveluja, joita varten tarvitaan toistaiseksi kannustuspalkkioita tietyille henkilöille, kaikille ihmisille on annettava yhtäläiset oikeudet ja mahdollisuudet kaikilla aloilla. Perustoimeentulon takaavan ravinnon, vaatetuksen, lääkehoidon ja koulutuksen osalta on jokaisella ihmisellä oltava täsmälleen yhtäläiset oikeudet.

Jos joku on sitä mieltä, että ihmisten nykyiset kärsimykset ravinnon ja vaatetuksen puutteen takia aiheutuvat heidän huonoista teoistaan aikaisemmissa elämissä, ja siitä syystä yhteiskunnalla ei olisi mitään vastuuta tässä asiassa, vastaisin tähän sanomalla, että mikäli ihmisten on kohdattava menneiden tekojen seuraukset, niin miksi ei jossain muussa muodossa mielen tasolla? Ihminen voi aivan yhtä hyvin kompensoida menneitä huonoja tekojaan käymällä läpi psyykkisiä kärsimyksiä, joiden lievittäminen ei ehkä ole mahdollista yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden avulla, jolloin hänen ei tarvitse kärsiä ravinnon tai vaatetuksen puutteesta tai kohdata yhteiskunnallisen eriarvoisuuden tuomaa nöyryytystä.

Niissä maissa, joissa ihmisillä ei ole vaikeuksia saada ravintoa, vaatetusta ja lääkehoitoa, ihmisillä on joka tapauksessa, ja tulee myös olemaan, psyykkisiä kärsimyksiä. Sellaisissa maissa ihmiset kärsivät nöyryytyksestä, he itkevät läheisen ihmisen kuoltua, he on vaikeroivat tuskallisen sairauden kourissa. Tällaisiin kärsimyksiin ei voida vaikuttaa yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden avulla. Mutta sellaiset yksilölliset tai kollektiiviset kärsimykset, jotka liittyvät fyysisiin tarpeisiin, voidaan helposti poistaa tasa-arvoisuuden ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden avulla. Niistä on turha syyttää muiden kohtaloa tai aikaisempia huonoja tekoja. Itse asiassa ihmisten kärsimysten selittäminen menneiden pahojen tekojen avulla on vain esimerkki kapitalistien riistoajattelusta, sillä niiden myöntäminen yhteiskunnallisten vääryyksien ja epäkohtien aiheuttamiksi merkitsee heille henkilökohtaista vastuuta niistä.

Vain hetki sitten sanoin, että tietyissä tapauksissa ei ehkä ole mahdollista noudattaa fyysisten resurssien täydellistä tasajakoa, mutta mikä estäisi meitä pyrkimästä vähentämään eriarvoisuutta? Miksi emme pyrkisi vähentämään tuloeroja 30 rupiaa ja 3000 rupiaa ansaitsevien välillä? Tämä saattaa tietysti hieman vähentää 3000 rupiaa ansaitsevien ylellisyyksiä, mutta sillä rahalla monet ihmiset saavat mahdollisuuden ihmisarvon mukaiseen elämään. Juuri tästä kenkä puristaakin − juuri tätä kapitalistit vastustavat. Mistä syystä? Eikö olisi reilua, että sen jälkeen kun jokaiselle on maksettu perheen ylläpitoon riittävä vähimmäispalkka, hieman ylimääräistä maksetaan tietyille henkilöille heidän erityisten kykyjensä ja tehtäviensä vaativan luonteen mukaisesti.

Näin voimme palkita ihmisiä oikeudenmukaisesti heidän kykyjensä ja tehtävien vastuunalaisuuden mukaan. Ihmiset ovat sokeita yhteiskunnan pahimmalle epäkohdalle. On olemassa eri ammattia edustavien ihmisten kerhoja ja seuroja, joiden toiminta perustuu yksinomaan henkilökohtaisten tai ryhmän etujen tavoitteluun. Niinpä ratkoessaan tällaisia ongelmia − tai mitä tahansa muita ongelmia − ihmiset ajattelevat vain omia etujaan. He eivät välitä muista, huonommassa asemassa olevista. Mutta asian koko traagisuus on siinä, että heikompien aseman kohentamiseen tarvittava energia ei ole edes sadasosaa siitä, mitä tarvitaan yläluokan elintason alentamiseen.

Ei voida kiistää, etteikö tätä asiaa olisi pohdittu eri aikoina. En viittaa tässä eri ajattelijoiden yhteiskuntafilosofioiden kehitykseen muutama vuosisata sitten. Keskiajalla eräiden ihmisten mielessä heräsi halu poistaa yhteiskunnallinen eriarvoisuus, ja he ponnistelivat tämän puolesta. En tarkoita tässä vaeshioiden köyhille jakamia almuja, vaan niitä, joiden mielestä oli jaloa ryöstää rikkaita ja jakaa saalis köyhille. Tuon ajan robin hoodit ajattelivat, että vain tällä tavoin päästään eroon yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta. Mutta heidän toimintansa ei auttanut asiaa. Tällaisia robin hoodeja on esiintynyt suurin piirtein jokaisessa maailman maassa, mutta he eivät pystyneet ratkaisemaan ongelmaa, sillä kukaan ei voi elää jatkuvasti hyväntekeväisyyden varassa. Se saa vain aikaan kerjäläisten yhteiskunnan. Tällainen halpamaisen ahne ja passiivinen laiskureiden yhteiskunta tietäisi vielä paljon pahempaa köyhyyttä tulevaisuudessa.

Kapitalismia ei voida tuhota pelkästään ryöstämällä kapitalisteja, sillä rosvoaminen saattaa vähentää kapitalistien omaisuutta, mutta se ei voi tappaa kapitalismin siementä. Nämä keskiaikaiset sankarit saattavat lämmittää nykyaikaisen ihmisen mieltä, mutta he eivät voi antaa heille inspiraatiota. Voimankäytön avulla ihminen voidaan tehdä näennäisesti köyhäksi ryöstämällä hänen omaisuutensa, mutta häneltä ei voida pysyvästi viedä mahdollisuutta rikastua uudelleen. Väkivalta tuo vain lisää väkivaltaa. Niinpä nämä verta imevät kannibaalit turvautuvat myöhemmin yhä kierompiin salajuoniin ja vähemmän älykkäät ryöstäjät kohtaavat tuhonsa kapitalistien käsissä. Ryöstäjien verenimijöille antamat rangaistukset jäävät huomattavasti vähäisemmiksi kuin ne, joita he itse saavat näiden verenimijöiden käsissä.

Väkivallan käyttö ei ratkaise mitään ongelmaa, sillä vaikka yksilössä tai yhteisössä kasvava myrkkypuu voidaankin tuhota voimankäytön avulla, sen siemenet pysyvät kuitenkin ihmismielessä. Niin pian kun olosuhteiden painetta vähennetään, siemen versoaa uudelleen esiin entistäkin uhkaavampana.

Mistä sitten ratkaisu tähän ongelmaan? Muutos asenteissa on välttämätön. Tämä sydämen muutos ei ole mahdollinen väkivaltaisin keinoin. Jos ihminen ei pysty ilmaisemaan tyydyttämätöntä haluaan jonkun valtaryhmittymän pelosta tai hän teeskentelee olevansa tyytyväinen, tämä ei silti tuo hänelle rauhallista tyydytyksen tunnetta, ja mahdollisuuden ilmaantuessa hän saattaa ryhtyä lievittämään nälkäänsä kostonhimoisella tavalla. Jotkut ovat sitä mieltä, että vain inhimilliset vetoomukset ja humaanit keinot voivat saada aikaan tämän sydämen muutoksen, mutta vaikka heidän ajatuksensa ja etiikkansa ovatkin korkeaa luokkaa, maan kamara on liian kova jotta sellaiset jalot vetoomukset tuottaisivat hedelmää. Mitä tarkoittavat humaanit keinot eli satyagraha − passiivinen vastarinta? Se on itse asiassa tietynlaisen voiman käyttämistä jotta saataisiin luotua olosuhteiden paine. Voimme nimittää sitä viprocitan eli älyllisen ja moraalisen voiman käytöksi. Tämän tuloksena ihminen suostuu vapaaehtoisesti tai, oikeammin sanottuna, pakotetaan kulkemaan moraalisuuden tietä, turvautumatta fyysiseen voimaan, oikeustoimilla uhkaamiseen tai verenvuodatukseen.

Millaista tämä olosuhteiden paine on luonteeltaan? Se on voima, joka saa yksilön mielen tai kollektiivisen mielen omaksumaan hyviä vaikutteita, positiivisia värähtelyjä. Se on yritys koskettaa sitä mielen osaa, joka on herkin ja kaikkein vastaanottavaisin humaaneille vetoomuksille eli satyagrahalle. Niinpä vain niihin, jotka ovat vastaanottavaisia ja mieleltään lempeitä, voidaan vaikuttaa satyagrahan avulla. Tällainen lähestymistapa ei juurikaan tehoa tunteettomiin, kovaluonteisiin ihmisiin. Jotta sellainen henkilö saataisiin vastaanottavaiseksi on − ja tulee aina olemaan − tarpeen iskeä heitä mahtavalla voimalla, muutoin joudutaan ehkä odottamaan loputtomiin, että syvällä leppymättömän mielen salaisissa kammiossa piilevä herkkä lyyra vastaisi näihin nöyriin pyyntöihin.

Siihen mennessä niiden avuttomien ihmisten ruumiit, joiden kärsimysten lievittämiseksi nämä vetoomukset tehtiin, ovat jo muuttuneet tomuksi. Miten tahansa korkeaksi gandhismin tai Bhooda-liikkeen kannattajat sitten arvioivatkin ihmisten jalomielisyyden tai olivat sen selittäjät sitten miten viisaita tahansa, itsekkäät oman edun tavoittelijat eivät tule hyväksymään tätä menettelytapaa itsestäänselvyytenä. Haavat mielenosoittajien jalkapohjissa eivät pysty liikauttamaan heidän kivenkovaa mieltään. Gandhismi on kaunis ihanne mielikuvituksen paratiisissa, mutta todellisessa maailmassa se on pelkkää eriskummallista omahyväisyyttä.

Ihmismieli on tehtävä joustavaksi ja saatava vastaanottavaksi; tämän saavuttamiseksi ei voida aina luottaa moraaliseen voimaan tai humanistisiin vetoomuksiin. Jotta voitaisiin luoda olosuhteiden paine, tarpeen tullen kaikki keinot on hyväksyttävä. En näe mitään väärää siinä, että demokraattisessa maassa luodaan olosuhteiden paine lainsäädännön avulla, tai että itsevaltaisessa valtiossa riistäjät pakotetaan oikeamielisyyteen. Mutta käytettiin sitten mitä keinoa tahansa, pelkkä mielen herättäminen ei ole lopullinen päämäärä. Tuon uuden aallon ylläpitämiseksi on järjestettävä moraalikasvatusta − taistelun on jatkuttava pysähtymättä sekä yksilöllisessä että kollektiivisessa elämässä. On oltava tarkkana, ettei aika tylsytä elinvoimaisuuden terää, ei staattisuus saa voittoa dynaamisuudesta, ettei laiskuus hiivi mielen sopukoihin.

Ne, jotka luottavat pelkästään jalomielisyyteen ja käyttävät ainoastaan humanistisia vetoomuksia, tulevat varmasti epäonnistumaan. Ne, jotka haluavat saada aikaan mielenmuutoksen käyttämättä minkäänlaisia pakotteita, tai yrittävät parantaa ihmisluonnetta ilman minkäänlaista moraalista perustaa tai luoda yhteiskunnallista tasa-arvoa tasa-arvolakien tai miekan avulla, tulevat myös epäonnistumaan. Vaikka emme luokittelisikaan tällaista kommunismia aseelliseksi ryöstämiseksi, sanoisin silti että se on enemmän murhaamista kuin rosvoilua, sillä se tukahduttaa karkean voiman avulla luonnollisen ja spontaanin ilmaisun. On ihmisen perusluonteen vastaista joutua tällä tavoin tukahdetuksi. Alistettu mieli tulee kehittämään oman tapansa ilmaista itseään vallankumouksen avulla. (Joku saattaisi mieluummin nimittää sitä vastavallankumoukseksi, mutta en itse käyttäisi tuota termiä). Ihmiset eivät haluaa elää − he eivät voi elää − heittäen yli laidan kaiken sen mitä he edustavat, koko henkisen potentiaalinsa.

Jotta ihmiset saataisiin pysymään ”suvaitsevaisina” ja ”jalomielisinä” voimankäytön avulla, on yksilön vapautta rajoitettava sumeilematta. Poliittinen valta on keskitettävä puolueelle tai kommuunille. Tällaisissa oloissa on vaarallista hyväksyä heidän erityistä ihmisarvoaan, sillä siinä tapauksessa heidän on annettava ilmaista mielipiteensä. Tämän lisäksi on myös tunnustettava ihmisten oikeus todistaa oma näkemyksensä yhteisen edun mukaiseksi. Jos tämä oikeus tunnustetaan, silloin tullaan myös epäsuorasti myöntäneeksi, että on väärin pitää ihmisiä voimakeinoin alistettuina. Näiden ihmisarvojen hyväksyminen tulee ajamaan kommunismin hämmennystilaan ja lisäksi puolue tai kommuuni, jolle valta oli keskitetty, menettää vapautuneiden ihmisten yhdistyneen psyykkisen ja henkisen voiman vaikutuksesta valtansa lyhyessä ajassa. Niinpä kumpikaan oppi, gandhismi tai ns. materialistinen kommunismi, ei voi antaa mitään hyvää ihmiskunnalle. Ihmiskunnan on valittava sellainen suunta, jossa riittää aina inhimillisyyttä ja humaanisuutta.

Tämän lisäksi on myös varattava mahdollisuus voimankäyttöön tarpeen tullen. Jotta mitään voitaisiin rakentaa humanististen periaatteiden mukaan, tarvitaan perustaksi todellista rakkautta ja myötätuntoa ihmiskuntaa kohtaan. Sellaiset nokkelat ja energiset touhuajat, jotka ovat hieman muita terävämpiä ja jotka laskevat voittoja ja tappioita kaikessa auringon alla, eivät milloinkaan voi saada aikaan todella inhimillistä yhteiskuntaa. Kun toiminnan perustana on rakkaus, silloin henkilökohtaiset voitot tai tappiot eivät ole ratkaisevia. En kuitenkaan halua sulkea kokonaan pois henkilökohtaisen voiton tai tappion merkitystä, sillä suuri henkilökohtainen tappio saattaa tehdä tyhjäksi rakkauden. Mutta jos henkilökohtaisia intressejä kohdellaan kaltoin, tai jos ihmisen olemassaolo joutuu uhatuksi syystä tai toisesta, silloin tulisi ihmisillä olla oikeus vaatia korvausta rakkauteen perustuvalta yhteiskunnalta.

Terveen yhteiskunnan rakentamisen ainoa raaka-aine on yksinkertaisesti aito rakkaus, joten kuinka tämä yhteiskunnan oikea ja todellinen olemus olisi mahdollista tuoda esiin pakkokeinojen tai lainsäädännön avulla? Olen jo maininnut, etten voi mitenkään uskoa sellaisten ns. idealistien onnistuvan yrityksissään, jotka ajattelevat että pelkkä ihanteiden saarnaaminen tai idealistiset puheet saisivat aikaan ihanteellisen yhteiskunnan. En kannata lainkaan niitä, jotka luottavat pelkästään väkivaltaan, sillä jos me käytämme nykyään voimaa jotain ihmistä kohtaan käyttäen hyväksemme hänen vaikeaa asemaansa, (he eivät ehkä aina kykene huomaamaan virheitään), he yrittävät epäilemättä kostaa verisesti joka hetki, sillä ihmisen tukahdutetut voimat aktivoituvat silloin. Jos tätä voimaa aiotaan hallita, on saatava aikaan perusteellinen muutos itse ihmisen luonteessa. Tämä on perusperiaate; tällaisissa asioissa on täysin hyödytöntä toimia lyhyellä tähtäimellä.

Ihmisille on luonteenomaista etsiä keinoja ilmaista itseään kaikilla elämän aloilla. Tämän koetun värähtelyn tuoma nautinto tai tuska on joissain tapauksissa karkean fyysistä ja joskus hienosyistä ja psyykkistä luonteeltaan. Olen maininnut aikaisemmin, että kaikki karkeat kohteet, joista me kärsimme tai nautimme, ovat rajallisia, joten ei ole toivottavaa, että mitään niistä varastoitaisiin kenenkään yksityiseen omistukseen. Nauttikoot kaikki hienosyisellä ja psyykkisellä tasolla niin paljon kuin pystyvät. Annettakoon jokaisen omistaa niin paljon psyykkistä ja henkistä pääomaa kuin mahdollista.

Mutta fyysisten resurssien ja vaurauden yksityinen kerääminen on saatava loppumaan, jopa voimankäytön avulla, mikäli tarve vaatii. Olemme hyvin tietoisia siitä, että voimankäytön avulla voidaan ihmisiltä viedä osaksi heidän varastoimansa rikkaudet tai vähentää heidän mahdollisuuksiaan varastoida lisää tulevaisuudessa. Ei kuitenkaan ole mitenkään mahdotonta muuntaa fyysisen nautinnon halua älylliseksi haluksi ohjaamalla se toiseen suuntaan oikean kasvatuksen avulla. Itse asiassa sekä fyysinen halu, joka voidaan tyydyttää vähällä vaivalla, että psyykkinen halu ovat peräisin psyykkisestä nälästä, tosin karkean mielen tarpeita ei pitäisi nimittää puhtaasti psyykkisiksi. Ihmiskunta kaipaa nykyään kipeästi tällaista koulutusta. Tämän koulutuksen puitteissa ei tulisi olla mitään mahdollisuuksia ryhtyä kiistämään maailman olemassaoloa piintyneiden idealistien tapaan tai murskata mielen korkeampia pyrkimyksiä materialistien tapaan.

Mikäli mielen pyrkimyksiä ei ohjata kohti syvällisempää ymmärrystä, ne jatkavat vähäpätöisten nautintojen tavoittelua. Sellaiset henkilöt, jotka kulkevat ympäriinsä pitäen lennokkaita puheita ylevistä ihanteista ja esiintyvät johtajina puhujakorokkeilla, mutta kasvattavat huolellisesti itsekkyyden ituja, saattavat minä hetkenä tahansa osoittautua petollisiksi − ainakin tämä vaara on olemassa.

Henkilöt jotka pyrkivät rakentamaan paremman yhteiskunnan, mutta eivät ole valmistuneet tehtävään huolella eivätkä ole omaksuneet tarvittavaa itsekuria, aiheuttavat oman epäonnistumisensa ja lisäksi he johtavat koko ihmiskunnan katastrofiin. He eivät pysty luottamaan niihin ihmisiin, joiden hyväksi heidän tulisi toimia. Alussa he saattavat hieman ponnistellakin täyttääkseen edes jossain määrin vaadittavia johtajuuskriteerejä, mutta lopulta heidän ainoaksi tavoitteekseen jää muiden osoittaminen sormella, sen sijaan että toimisivat itse tehokkaasti. Huomatessaan tuskallisesti, ettei ole mahdollista pitää ihmisiä pelinappuloina kovin pitkään ilman henkilökohtaista tai puolueen ylivaltaa pohjimmaisena motiivina, ja että alistetut ihmiset tulevat jonain päivänä nousemaan vastarintaan, he pyrkivät varmasti viimeiseen asti pitämään ihmiset omaan valtansa alla. Ihmismieli ei siedä tukahduttamista. Sillä on suorastaan pakottava tarve vapautua.

Missä tahansa ja miten tahansa ihmiset yrittävätkin nousta kapinaan itsevaltiutta vastaan, myös itsevaltiaat johtajat turvautuvat yhtä rajuun voimankäyttöön, minkä seurauksena kaikki heidän yrityksensä tulla päteviksi johtajiksi kuivuvat lopulta kokoon, ja jäljelle jää vain pyrkimys saada valtaa. Niistä, jotka olivat aikoinaan tulleet mukaan hyvää tarkoittavin motiivein, tulee lopulta karkean voimankäytön innokkaita kannattajia. Jos jonkin ryhmän enemmistö korostaa voimankäyttöä, ihmisistä tulee lopulta kaikista itsekeskeisiä. Heihin ei jää tippaakaan moraalisuutta, ja yhteiskunta joutuu rajuun sekasortoon ja kaaokseen. Myös ne, jotka ovat valinneet toimintamuodokseen keskitien moraalisuuden ja voimankäytön välillä, on tuomittu epäonnistumaan, jos heiltä puuttuu sadhana eli henkiset harjoitukset, jonka avulla voidaan tappaa alhaisen mielenlaadun idut. Myös nämä keskitien kulkijat tulevat lopulta omaksumaan väkivaltaiset keinot.

Juuri tuo halu vapautua täysin kaikista alemmuudentunteista johtaa ihmisen suuruuteen, hitaasti mutta varmasti − se tuo hänet ikuisen yli-ihmisyyden tasolle. Ei riitä että pelkästään hyväksyy niiden henkilöiden ajatukset, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen maailmankaikkeuden ongelmien ratkaisemisen. Noiden ajatusten lisäksi on hankittava tarpeeksi voimaa kulkea eteenpäin edistyksen tietä. Juuri tämä hellittämätön pyrkimys hankkia lisää voimaa on sadhanaa − Korkeimman sadhanaa. On muistettava, että teoriat eivät voi pelastaa eläviä olentoja. Ihmisten vapautuksen voi saada aikaan vain sellainen suuri voima, joka auttaa pitämään avoinna ja esteettömänä jokaisen elävän olennon olemassaolon pienen tai suuren osa-alueen − se energinen voima, joka saa olemassaolon kovan todellisuuden sulautumaan henkisen maailman ääripisteeseen. Se on ikuinen totuus kaikilla elämän aloilla − taloudellisella, psyykkisellä, uskonnollisella ja yhteiskunnallisella.

Mikä tahansa saakin ihmiset tavoittelemaan fyysisiä kohteita omien halujensa tyydyttämiseksi, sille ei ole luonteenomaista keskeisen tärkeä asia: monen muuntuminen yhdeksi Kosmiseksi tietoisuudeksi. Kun ihmiset pyrkivät kulkemaan kohti ykseyttä, heidän on rakastettava sydämessään piilevää ihmisyyttä ja hienosyistä potentiaalia, näkymätöntä yli-inhimillistä olentoa. Tämä rakkaus ei puhkea kukkaan ihmisessä, joka ei ole palavan innostunut − jossa ei loimua näkymättömän, rajattoman ja esteettömän makrokosmisen ykseyden ja harmonian liekki. Sellaisen henkilön, jolta puuttuu kosminen näkökulma ja ajatus Korkeimmasta, on täysin turha yrittää tehdä mitään rakentavaa. Jos ihminen ei ole oppinut hyväksymään vilpittömästi ja avarasydämisesti ilman lahkolaista ahdasmielisyyttä kaikkialla läsnä olevaa, ääretöntä Kosmista olentoa ainoaksi päämääräksi, hän joutuu vääjäämättä lopulta poistumaan näyttämöltä aiheutettuaan suurta tuhoa itselleen ja yhteiskunnalle.

Kuten minkä tahansa muunkin ongelman ratkaiseminen, myös taloudellisten ongelmien ratkaiseminen on mahdollista vain yhdellä tavoin, nimittäin ihmiskuntaa kohtaan tunnetun aidon rakkauden avulla. Juuri tämä rakkaus antaa ihmisille oikean suunnan ja osoittaa mitä pitäisi tehdä ja mitä ei. Tätä varten ei tarvitse lukea suuria määriä kirjoja tai odottaa niitä, jotka käyttävät väärin julkisia varoja. On ainoastaan suhtauduttava ihmiskuntaan rehellisen myötätuntoisesti. Annan esimerkin tästä asiasta. Ne, jotka ovat konservatiivisia, ts. jotka eivät erityisesti usko väkivaltaan, saattavat sanoa maareformista tai suurteollisuuden kansallistamisesta, että niiden yhteydessä tulisi maksaa käypä korvaus. Ne, jotka uskovat väkivaltaan, mutta eivät usko ihmismielen muuttamiseen sadhanan ja henkisen kasvatuksen avulla, saattavat puolestaan sanoa, että kapitalistit ovat rosvonneet rahaa jo tarpeeksi kauan, joten minkäänlaiset korvaukset eivät voi tulla kuuloonkaan. Mutta ne, joilla on aitoa rakkautta ihmiskuntaa kohtaan, eivät voi hyväksyä kumpaakaan näkemystä.

Korvaukset suuryritysten hankkimisen yhteydessä merkitsevät pitkäaikaista maksuerien suorittamista omistajille. Tuon pitkäksi venyvän maksuajan aikana kansa joutuu ahtaille. Tästä syystä he eivät voi kannattaa ajatusta korvauksista. Toisaalta, jos tällaisia omaisuuksia takavarikoitaisiin mielivaltaisesti, monet ihmiset yhteiskunnassa joutuisivat ehkä aineelliseen hätään, minkä seurauksena koko yhteiskunnan tasapaino saattaisi järkkyä. Kaikki omistajat eivät ole terveitä, työkykyisiä tai nuoria. Monet heistä ovat sairaita, vanhoja ja työkyvyttömiä, ja monet ovat leskiä tai alaikäisiä. Jos heiltä takavarikoitaisiin voimakeinoin kaikki ilman mitään korvausta, mikä olisi heidän kohtalonsa? Kaiken lisäksi omistajat eivät ole välttämättä rikkaita. Heidän joukossaan on monia, jotka kuuluvat porvaristoon tai köyhempiin kansanosiin.

Siitä huolimatta, ettei korvausten maksamiseen ryhdyttäisi, ihmiset jotka tuntevat rakkautta ihmiskuntaa kohtaan suhtautuvat myötätuntoisesti niihin, jotka joutuvat ahdinkoon kansallistamisen takia, ja toimivat sen mukaisesti. Vanhuksille, työkyvyttömille, alaikäisille ja vaille toimeentuloa jääville naisille tulee järjestää kuukausittainen eläke tai maksaa kerralla tietty avustusraha. Sellaisille terveille ja hyväkuntoisille, nuorille tai vanhemmille henkilöille, joilla ei ole muuta toimeentulon lähdettä, tulee järjestää mahdollisuus ansaita elantonsa fyysisellä tai henkisellä työllä ja tässä yhteydessä heidän kykynsä ja tarpeensa tulee ottaa tarkasti huomioon.

Jos omistajien tai teollisuusjohtajien koko pääoma oli sijoitettu liiketoimintaan, silloin heille tulisi järjestää työtilaisuuksia samantyyppisissä heidän kykyjään vastaavissa töissä. Jos joku henkilö tai puolue vallan saatuaan sijoittaa pelkästä kaunasta tällaiset teollisuusjohtajat kantajiksi asemille tai kivenhakkaajiksi, nämä saattavat pakon edessä tehdä tällaista työtä. Jotkut valtaa pitävät henkilöt ehkä saavat tästä sadistista nautintoa. Mutta tällaisen karkean loukkaavan kohtelun takia ja raskaaseen työhön tottumattomina nämä ihmiset saattavat kohdata matkansa pään varsin lyhyessä ajassa. Ne, jotka ovat tähän asti pyrkineet imemään ihmisiä kuiviksi ja epäämään heidän oikeutensa, ovat myös ihmisiä − tätä ei pidä koskaan unohtaa hetkeksikään. Ihmiskunta on kokoelma erilaisia rodullisia aineksia. Meidän on kuljettava yhdessä eteenpäin hyvän tahdon tietä oikaisemalla ihmisten moraalisia heikkouksia ja suojautumalla niitä vastaan asennoituen vapaamielisesti ja suvaitsevaisesti. Mielen sävyttäminen kaunalla ja muiden ihmisten menneiden hyvien tai huonojen tekojen muistelemisella osoittaisi meidän sittenkin valinneen itsetuhon tien.

Yhteiskunnallinen edistys ei ole, eikä voi olla, yksityisen ihmisen saavutus. Jotkut antavat oman panoksensa aivoillaan, toiset käsillään, toiset jaloillaan. Jalkojen nimittäminen hyödyttömiksi ja pään kaikkein tärkeimmäksi, tai jos väittää ettei älykkyydellä ole mitään arvoa − taloudellisesti menestyneet henkilöt ovat pelkkiä verta imeviä vampyyreja ja työläiset ovat kaikki kaikessa − kumpikin näkemys on yhtä vaarallinen. Tärkeintä on nähdä, kuka on käyttänyt kykyjään ja missä määrin. Kun Hanumana (Ramayanan mahtava apinahahmo) kantoi suuria kivenjärkäleitä meren täytteeksi ja orava toi pikkukiviä, kummankin palvelu oli yhtä arvokasta. Meillä ei ole varaa asettaa kenenkään vilpittömyyttä kyseenalaiseksi tai väheksyä sitä. Ne, jotka eivät ole käyttäneet kaikkia kykyjään, mutta ovat saaneet enemmän aikaan, kuin ne jotka ovat työskennelleet koko kapasiteetillaan, eivät ansaitse mitään erityismainintaa.

Päivä seuraa toista, aika kulkee eteenpäin. Ajan saatossa ihmiskunnan ylellinen valtakunta ja ulkoinen mahti katoavat pois. Siinä ei yhteiskunnan oraville (pienelle ihmiselle) anneta mitään arvoa. Pikkukivet hukkuvat kivenjärkäleiden taakse. Johtavassa asemassa olevat henkilöt tekevät monia tärkeitä asioita. Historia tallentaa heidän tekonsa joka sivulle suurin kirjaimin. Tulevaisuuden opiskelijat tekevät heistä tutkimuksia. Mutta tavalliset ihmiset, jotka olivat kantaneet näiden sankareiden kullanhohteisia lippuja, vaipuvat unohduksiin. Ehkäpä ihmisten on vaikea ajatella heitä.

Onko mahdollista julkaista sanomalehdessä muistokirjoituksia joka ikisestä? Onko kaikille mahdollista järjestää muistotilaisuuksia tai pystyttää muistopatsaita? Mielestäni ei ole mitään hyötyä vaivata päätämme sillä, mikä on mahdollista ja mikä ei. Meidän on avosydämisesti myönnettävä niiden ansiot, jotka ilmentävät tarmokasta toimintaa ja dynaamisuutta, katsomatta koulutukseen, älykkyyteen tai asemaan. Ne, jotka antavat ihmiskunnalle jatkuvasti uutta elinvoimaa väsymättömällä työllään, eivät tavoittele tunnustustamme tai kunniamainintoja. Mutta miksi me teemme vääryyttä yhteiskunnassa jättämällä heidän rehellisen ja innostuneen työpanoksensa vaille tunnustusta?

”Maailma kuuluu työläisille”. Jos tämä tunnuslause hyväksytään lopulliseksi totuudeksi, silloin kiistetään älyllisen työn arvo, tai sitten ihmisiä pyritään tietoisesti johtamaan harhaan, vaikka sen arvo ymmärrettäisiin. Köyhyyttä on yhtä lailla ns. työläisen kuin ns. älymystönkin keskuudessa. Meidän ei pidä korostaa kummankaan ryhmän ongelmia toisen kustannuksella. Kun yritämme ratkaista ihmisten ongelmia, meidän tulisi ensin määrittää heidän taloudelliset ja psyykkiset tarpeensa ja tulla sen jälkeen auttamaan heitä rakkaudella ja inhimillisyydellä. Meidän ei pidä luokitella tätä maailmaa jonkun tietyn yksittäisen ryhmän omaisuudeksi pelkästään miellyttääksemme tiettyä ryhmää tai puoluetta.

Ihmisten on kuljettava eteenpäin dynaamisesti työskennellen ja käyttäen älyään; tällainen kasvu ja laajentuminen saadaan aikaan ihmiskunnan kaikkien osien varauksettomalla yhteistyöllä. Mitään eroa ei pidä tehdä oppineen ja oppimattoman tai miehen ja naisen välillä, eikä mitään yhteiskunnallista eroa tule pitää lopullisena tai jumalaisena lakina. Syrjinnän hyväksyminen aiheuttaa ylemmyydentunteen tietyssä ryhmässä ja alemmuudentunteen toisessa osassa yhteiskuntaa ja lopulta näiden kahden ryhmän välinen selkkaus romahduttaa koko yhteiskunnan. Ihmisten alemmuudentunne asettaa esteitä heidän edistymiselleen, ja toisaalta ylemmyydentunne saa heidät pitämään muita ihmisiä muukalaisina ja ulkopuolisina: he ovat pahoja, karkeita, tietämättömiä ja taikauskoisia, heitä tulee käsitellä äärimmäisen kovin ottein.

Tällaisen mielenlaadun takia sosiaalinen elämä rappeutuu auttamattomasti, ja lisäksi katkeaa ihmisten välinen luontainen myötätunnon side jännityksen lisääntyessä kun ihmisten etääntyessä toisistaan. Nokkelimmat näistä hienostelijoista yrittävät jossain määrin peittää todellista mielenlaatuaan teeskennellyn käytöksen avulla. Mutta jos muutama ns. alhaisen rahvaan lausuma totuus sattuu kolauttamaan heidän pöyhkeää mieltään, heidän perimmäinen luontonsa tulee nopeasti esiin. Tällaisten ihmisten on mahdotonta myöntyä niiden mielipiteisiin, joita he ovat pitäneet alhaisena rahvaana. Kun järkeily ei enää anna tukea heille, he alkavat heittää ankaraa herjaa. He yrittävät palauttaa menettämänsä maineen soimaamalla köyhiä heidän köyhyydestään, herjaamalla rumia, nimittämällä ns. alimman kastin ihmisiä sivistymättömiksi tai sanomalla nuorten ihmisten olevan ymmärtämättömiä ja naiiveja. Tällainen mielenlaatu on osoitus älyllisestä vararikosta eikä sellainen teksti ole edes paperin ja musteen arvoinen.

Vanhemman sukupolven keskuudessa elää tiettyjä piintyneitä ja voimakkaita ennakkoluuloja. Vaikka niiden poistaminen on välttämätöntä yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden aikaansaamiseksi, nämä huomattavassa asemassa olevat henkilöt kieltäytyvät tietoisesti muuttamasta mieltään. Jotta heidän ei tarvitsisi myöntää tappiotaan järkeilyssä, he turvautuvat oman pitkäaikaisen kokemuksensa suojavalliin. Kukaan ei voi kiistää kokemuksen arvoa fyysisessä maailmassa, mutta on muistettava, ettei menneisyys välttämättä aina toistu samanlaisena; toisin sanoen aikaisempi kokemus ei aina ole käyttökelpoista. Kokemus kyllä auttaa pitämään asiat tietyssä järjestyksessä, mutta tällaisesta kokemuksesta ei ole mitään hyötyä, jos sen takana ei ole minkäänlaista kaukonäköisyyttä. Ihmisten on päätettävä tulevasta toiminnastaan pitäen mielessään aiemmat kokemukset ja ottaen huomioon mahdolliset muuttuneiden olosuhteiden aiheuttamat tulevat tapahtumat.

On luonnollista, että nuorilla on vanhempia paremmat tiedot tulevien tapahtumien luonteesta, sillä heille on luonteenomaista pyrkiä eteenpäin. Siitä syystä juuri heidän on suunnattava katseensa muita enemmän tulevaisuuteen. En viittaa tässä lapsuuden ja varhaisnuoruuden tunteellisuuteen, vaan kykyyn suuntautua eteenpäin tulevaisuuteen sen jälkeen kun on ymmärtänyt nykyisyyden trendin. Lapsuuden ja varhaisnuoruuden tunteellisuus on haihtuvaa kiihkoilua. Tämä intomielisyys ei sinänsä auta suunniteltaessa tulevaisuuden toimintalinjoja.

En voi kuitenkaan kiistää, että vain henkilöllä, jolla on tällaista rohkeaa päättäväisyyttä, on kyky tietää muita paremmin mitä se merkitsee ja myös oikeus, muita enemmän, muokata tulevaisuuden toimintalinjoja sen mukaisesti. Missä määrin voimme odottaa niiden, jotka ovat kalkkeutuneet apaattisiksi, osaavan arvostaa nuoruuden intoa? Pelkkä kokemukseen nojautuminen ei riitä, sillä yhteiskunnan eteneminen vaati joka hetki edistyksen suuntaviivojen hahmottamista. Sopiva yhdistelmä vanhojen kokemusta ja nuorten innokkuutta määrää tämän edistymisen nopeuden. Veteraania ja seikkailijaa ei pidä erottaa toisistaan. Ihmiskunta on saatava tuntemaan oman arvokkuutensa tekemällä oikeutta kaikille ja kunnioittamalla kaikkia.

Kun yhteiskunnan huipulla olevat ryhtyvät halveksimaan muita, seuraa suuri katastrofi. Tämä pyrkimys suhtautua muihin ylimielisesti ei aina johdu ylemmyydentunteesta. Usein ihmiset ryhtyvät panettelemaan muita peittääkseen oman tietämättömyytensä. Itsekäs ylemmyydentunne on vahingollista yhteiskunnalle, mutta vielä paljon vahingollisempaa on muiden herjaaminen oman tietämättömyyden peittämiseksi. Riippumatta siitä, millainen henkilön koulutus, älykkyys, ulkonäkö, ominaisuudet, asema tai ikä on, kaikkien tulee pitää mielessä, että henkilö, jota he pitävät vähempiarvoisena, saattaa olla heitä parempi jollain muulla alalla. Olen jo aikaisemmin sanonut tämän ja toistan sen vielä uudelleen − seitsemänkymmentäviisi prosenttia ihmiskunnan ongelmista aiheutuu siitä, ettei ihminen kohtele toista oikeudenmukaisesti.

1959

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *