Pseudohumanismi

Käsittelimme sosiotunnetta. Kun tunne laajenee yksilön rajojen ulkopuolelle käsittäen myös muita, sitä sanotaan sosiotunteeksi. Missä on sen raja?

Aivan kuten nollalla ei voi olla mitään sädettä, samaten ei äärettömälläkään ole mitään sädettä. Voit piirtää ympyrän jonka säde on suurempi kuin nolla mutta pienempi kuin ääretön, vain näissä rajoissa se voi olla olemassa. Jollei jonkin säde ole suurempi kuin nolla ja pienempi kuin ääretön, sen olemassaololla ei ole merkitystä. Teoriassa se saattaa olla olemassa mutta ei käytännössä. Perhetunne on myös osa sosiotunteesta, mutta sen säde on hyvin pieni. Tätä suurempi on johonkin kastiin kuulumisen tunne ja sitäkin suurempi on yhteisötunne, kansallistunne, kansainvälisyysaate jne. Kaikkein kapeinta kaikista sosiotunteista kutsutaan teknillisesti minimitis-sosiotunteeksi ja suurinta maximitis-sosiotunteeksi tai excellencio-sosiotunteeksi. Miten nämä kaksi termiä eroavat toisistaan?

Kollektiivisen hyvinvoinnin ollessa kyseessä tuolla pienellä teoreettisella välimatkalla excellencio ja maximitis on vain vähän merkitystä. Se pelkästään liihottelee korkealla teorian maailmassa aivan kuin ongelma, sisältääkö astia öljyn vai sisältyykö öljy astiaan, tai mitä tapahtuu ensimmäisenä, palmun hedelmän putoaminen vai sen synnyttämä ääni sen osuessa maahan. Tällä tavoin entisajan oppineilla oli tapana väitellä loputtomiin.

Kerrotaan, että oppineet tekivät kerran Navadiipassa pitkän tutkimuksen siitä, syntyykö ääni ennen vai sen jälkeen, kun palmun hedelmä iskeytyy maahan. Tarina kertoo että oppineet jatkoivat tätä väittelyään kolme päivää ja kolme yötä, kuluttaen viiden kuukauden nuuskavaraston sen kuluessa! Kolmen vuorokauden jälkeen huomattiin aamunkoitteessa että melkein kaikki oppineet olivat kuolleet. Miten? Palmunhedelmät olivat pudonneet heidän päähänsä aiheuttaen heidän kuolemansa.

Sosiotunnetta, excellencio- tai maximitis-asteellaan kutsutaan humanismiksi. Ajatellaan että työskentelin erään kansakunnan hyväksi, mutta nyt työskentelen kaikkien kansakuntien hyväksi. Kun hyväksyn valtioiden olemassaolon ja sanon työskenteleväni kaikkien valtioiden hyväksi, ei ole kyseessä humanismi eikä universalismi — se on pelkästään internationalismia.

Kun käytän termiä internationalismi, myönnän erillisten valtioiden olemassaolon ja luonnollisesti tällöin ajattelen ihmisten viiden perustarpeen (ravinto, vaatetus, koulutus, asunto ja terveydenhuolto) tyydyttämistä valtionsisäisesti. Mutta kun huomaan että jokin valtio yrittää menestyä toisen valtion kustannuksella, vastustan sitä, ja tämä vastustus johtaa lopulta maailmansotaan. Niinpä internationalismi ei ole myöskään mikään ratkaisu. Jos laajennamme nyt ympyrän kehää nationalismin ja internationalismin tuolle puolen käsittäen kaikki ihmiset yhdellä kertaa, tätä kutsutaan humanismiksi, tai pikemminkin tavalliseksi tai yleiseksi humanismiksi.

Mitä on humanismi? Se on maximitis-sosiotunnetta. Onko se ratkaisu kaikkiin ongelmiin? Antaako se vastauksen kaikkiin kysymyksiin? Ei, ei se anna, kahdesta syystä. Ensinnäkin jopa humanismin sisällä on vielä intrahumanistisia (ihmisten välisiä) ristiriitoja ja toiseksi ihmiset eivät ole ainoita eläviä olentoja maailmassa — on olemassa paljon muitakin luontokappaleita. Jos ihmiset eivät välitä niistä lainkaan, ei tästä todellakaan aiheudu suurempaa ristiriitaa, koska muut luontokappaleet (kuin ihmiset) ovat psyykkisesti kehittymättömiä (fyysisesti kehittyneitä mutta mieleltään kehittymättömiä). Niinpä ihmisen on helppo tuhota eläin- ja kasvikunta. Mutta tämä tuho järkyttää eläin-, kasvi- ja ihmiskunnan ekologista tasapainoa ja johtaa myös ihmiselämän tuhoon.

Mitä tarkoittaa intrahumanistinen ristiriita? Ajatellaan että huomaan että jokin yhteisö näkee nälkää ja toimitan sille elintarvikkeita. Tämä on humaania epäilemättä, mutta taka-ajatuksenani on mielessäni: ”Käytänpä näitä ihmisiä raaka-aineiden tuottajina ja valmiiden tuotteittemme kuluttajina, koska nämä ihmiset ovat jo meille kiitollisuudenvelassa.” Tämäntapainen mentaliteetti tulee eräänä päivänä tuhoamaan rauhan yhteiskunnassa. Niinpä humanistinen lähestymistapa ei ole täydellinen — se on vääristynyt.

Oletetaan, että huomaamme, että tietty yhteisö on taloudellisesti takapajuinen. Säälimme heitä koska he ovat myös meidän lähimmäisiämme ja ajattelemme: ”Antakaamme heidän tutustua edes painettuun sanaan!” ja toimimme itse asiassa tämän hyväksi. Mutta tällaisen ns. luku- ja kirjoitustaitokampanjan avulla istutamme heidän mieleensä sellaisia ajatuksia, jotka halvaannuttavat heidät älyllisesti, ja sitten me lopulta hallitsemme näitä mieleltään halvaantuneita ihmisiä kuin siirtokuntaa. Tämä on intrahumanistinen ristiriita. Aikeena on kehittää heitä yhteiskunnallisesti haluttuun suuntaan ja tuhota heidän omaperäisyytensä. Tämä on vallitseva ajattelutapa.

Mistä tämäntyyppinen mentaliteetti johtuu? ”Minun käy heitä sääliksi” — tämä turhamaisuus, tämä ylemmyydentunne johtaa lopulta satelliittivaltioiden luomiseen. Tämä vääristynyt humanismi ei ole aitoa humanismia, eikä siinä ole todellisen humanismin henkeä, se on pelkkää inhimillistä tunnetta eli valehumanistista strategiaa toisessa muodossa. Sillä on jotain yhtäläisyyttä valereformistisen strategian kanssa.

Miten reformistinen strategia toimii? Mikä on sen luonne? Se kehittyy sosiotunteesta: ”Kyllä, mitä vastustajan (vallankumoukselliset) sanovat, on oikein, mutta jos se todella toteutuu, se tulee tekemään oloni erittäin epämukavaksi ja häiritsemään omaa tunnettani. Niinpä meidän on yritettävä sopeutua vallitsevaan tilanteeseen. Emme halua mitään suuria muutoksia, etenemme vain askel askeleelta. Ulkoisesti voimme puhua uudistuksista, mutta syvällä sydämessämme olemme päättäneet, ettemme salli minkäänlaista muutosta.” Tämä on valereformistinen strategia.

Ja mitä on valehumanistinen strategia? — ”Ulkoisesti saarnaamme humanistisen idealismin evankeliumia, mutta itse asiassa me iskemme toisia puukolla selkään.” Lujan perustan puuttuessa tämänlaatuinen tavallinen inhimillinen tunne pysyy epävakaana. Tämä tilanne vallitsee kaikkialla maailmassa nykyään, sinun täytyy ponnistella vilpittömästi, jotta se ei enää jatkuisi.

Intrahumanistinen ristiriita on jatkuva ilmiö ja se aiheuttaa jatkuvia konflikteja ihmisyksilöiden ja -ryhmien välillä. Miksi? Koska tämä ns. tavallinen humanismi tai yleinen humanismi on pelkkä nationalismin laajennettu muoto, ainoastaan sen säde on suuri eli maximitis, kuten sanoin alussa. Tämä on ainoa ero. Niinpä minimitis-sosiotunne ja maximitis-sosiotunne, vaikkakin ne eroavat säteen pituuden osalta, ovat molemmat psyykkisiä sairauksia jotka vaativat yhtäläisen huomiomme. Jos ruumiin jossakin osassa on jokin sairaus tietyllä alueella ja toisessa osassa sama sairaus mutta laajemmalla alueella, sairaus on sama, ero on pelkästään siinä miten laajalle sairaus on levinnyt.

Maximitis- tai excellencio-sosiotunne johtaa ristiriitaan pelkästään ihmisten kesken, vaan myös ihmisten ja muiden elävien olentojen kesken. Jos henkilöä ohjaa valehumanistinen strategia, hän tuo väistämättä sosiotunteen piiriin sen yhteiskunnallisen ryhmän, jota hän on hyödyttänyt,  sen sijaan että loisi mielelleen vahvan perustan humanismiin. Niinpä heitä tullaan riistämään joko tänään tai huomenna, suoraan tai epäsuorasti, ja riisto tulee olemaan ankarinta taloudellisella alalla.

Tähän liittyy yksi hyvin mielenkiintoinen näkökohta, jonka useimmat ihmiset ohittavat huomiotta. Taloudellisen vaurauden mukaan joitakin maita kutsutaan kehittyneiksi, joitakin kehitysmaiksi ja joitakin alikehittyneiksi maiksi. Mielenkiintoinen seikka on se että mikään näistä ns. kehittyneistä maista ei pysty seisomaan omilla jaloillaan. Ne yksinkertaisesti pakottavat kehitysmaita ja alikehittyneitä maita ostamaan teollisuustuotteitaan synnyttämällä olosuhteiden painetta niihin. Mikään näistä maista ei ole ”kehittynyt” kehittämällä omia voimavarojaan.

Niissä maissa, joissa kehitetään omia luonnonvaroja, niitä ei jaeta tasa-arvoisesti maiden kesken, ja niinpä joidenkin maiden luonnonvarat tyrehtyvät nopeammin kuin toisten. Ja kun käy näin, heidän on käytettävä voimaa — joko fyysistä tai älyllistä — toisia valtioita kohtaan jotta he pääsisivät käsiksi niiden luonnonvaroihin.

Niinpä niin kauan kuin on olemassa sidoksia kansallisuuden ja maximitiksen (puhumattakaan minimitiksen) alalla, tulee taipumus yksilöiden tai yhteisöjen riistämiseen jatkumaan. Tämä tulee väistämättä heijastumaan niin poliittisessa elämässä kuin uskonnollisellakin alueella. Sanoin eilen että uskontoa käytetään luomaan satelliitteja, uskonnon levittäjät toimivat epäoikeudenmukaisesti tietoisesti tai tietämättään. Mutta tämän kaiken taustalla on niiden vauraus, jotka pyrkivät luomaan satelliittiryhmiä, jotka tuottavat heille heidän tarvitsemansa raaka-aineet tai toimivat heidän valmiiden tuotteittensa ostajina. Niinpä uskonnon alue on täysin korruptoitunut. Mikään näistä uskonnoista ei ole universaali uskonto (Bhagavad dharma) — kaiken käsittävä inhimillinen uskonto.

Myös kulttuurin alalla on rappion merkkejä. Kun kulttuuria hallitaan, syntyy orjia. Vallanpitäjät ja riistäjät, joita motivoi maximitis-sosiotunne (tunnettu yleisenä humanismina) haluavat riistää ihmisiä kaikilla elämän aloilla — yhteiskunnallisella, taloudellisella sekä kulttuurin ja uskonnon alalla. Siksi humanismia ei voida pitää yleislääkkeenä, se ei ole täydellinen apu.

Usein tietyt yhteiskunnalliset ryhmittymät — olivatpa ne kansainvälisiä tai suurempia yhteiskunnallisia ryhmiä — pyrkivät turvaamaan olemassaolonsa tuhoamalla muita luontokappaleita — eläimiä ja kasveja. Mutta kaikilla eläimillä ja myös kasveilla on itsesäilytysvaisto, mikään niistä ei halua kuolla mielellään. Tämä tuhoava taipumus ei ilmene pelkästään eläimien ja kasvien kidutuksena, vaan myös ihmisten välisinä selkkauksina. Samanlaista vainoa kuin nyt kohdistetaan eläimiin, voi jokin yhteiskunnallinen ryhmä kohdistaa toiseen ryhmään; juuri tämä taipumus kiduttaa muita (sadistisuus) on vallitsevana riistäjien veressä. He eivät ole vapaita tästä sairaudesta — he pelkästään puhuvat korkeista ihanteista. Tästä syystä sanoin, että tämä on kaikki valehumanistista strategiaa, ei edes humanistista strategiaa.

Mitä ihmiset tekevät saadakseen yhä enemmän tilaa maatalouden käyttöön? He tuhoavat metsiä suuressa määrin, mutta kukaan ei välitä ajatella noissa metsissä asuvia eläimiä. Niinpä tiikerit ja norsut liikuskelevat kylien lähistöllä, surmaavat ihmisiä ja tuhoavat heidän talojaan. Miksi? Itsesäilytysviettinsä johdattamina. Olemme tuhonneet niiden luonnollisen asuinsijan, metsän, mutta emme koskaan vaivautuneet harkitsemaan mitään vaihtoehtoista järjestelyä niiden elinpaikaksi. Olemme harkitsemattomasti tuhonneet suuria alueita metsää välittämättä ajatella, että tällä tavoin tuhoamme ekologisen tasapainon ihmisen, eläin- ja kasvikunnan välillä — emmekä koskaan huomanneet — emmekä vieläkään huomaa — että tämä eläin- ja kasvikunnan mieletön tuhoaminen ei tule olemaan ihmiselle hyväksi. Pikemminkin se tulee olemaan suuri menetys ihmiskunnalle, koska jokaisella elävällä olennolla, niin kasvilla kuin eläimellä, on arvoa kahdessakin mielessä, nimittäin sen käyttöarvo ja itseisarvo.

Ihmiset yleensä säilyttävät niitä olentoja, joilla on välitöntä käyttöarvoa heille kuten lehmillä. Ihmiset suojelevat niitä, koska niistä on jotain hyötyä. Hevoset ovat menettäneet käyttöarvonsa, niinpä hevosia harvoin nähdään kaduilla näinä päivinä, niitä ei näe juuri missään. Jonkin ajan kuluttua täytyy mennä eläintarhaan, jotta voisi nähdä vilahduksen hevosesta — niitä ei tule olemaan missään muualla. Koska hevoset eivät enää palvele ihmisen tarpeita ja niiden käyttöarvo on nollassa, ihmiset eivät ole halukkaita suojelemaan niitä. Samoin kun ihmiset pystyvät valmistamaan synteettistä maitoa kemiallisen prosessin avulla, he niin ikään lakkaavat kasvattamasta karjaa. Tällöin ihmiset joko antavat lehmien kuolla nälkään tai syövät ne itse. Tämä on tilanne.

Kuka sanoo, että noilla eläimillä, jotka ovat menettäneet välittömän käyttöarvonsa, ei ole oikeutta olla olemassa? Kenelläkään ei ole moraalista oikeutta sanoa näin. Kukaan ei voi väittää, että vain ihmisillä on oikeus elää eikä muilla elävillä olennoilla. Kaikki ovat Äiti Maan lapsia, kaikki ovat Korkeimman tajunnan jälkeläisiä. Useimmilla luontokappaleilla on itseisarvo vaikka ne eivät kenties ole arvokkaita ihmiselle, tai emme ole tietoisia siitä että niiden olemassaololla on jotain merkitystä. Tämä itseisarvo on joskus yksilöllistä ja joskus kollektiivista, joskus molempia. Useimmiten emme voi tietää jonkun luontokappaleen käyttöarvoa tai kollektiivista itseisarvoa: teemme väärän johtopäätöksen, että sillä ei ole itseisarvoa. Tämä on typeryyden huippu. Koska ihmiset eivät ole kovinkaan edistyneitä tiedon alalla, he ovat taipuvaisia tämäntapaisiin erehdyksiin.

Jopa niillä luontokappaleilla, joilla ei ole mitään käyttöarvoa ihmisille, joiden itseisarvo ihmisille on nolla, on oikeus olla olemassa. Jopa niitä eläimiä, joilla on negatiivinen käyttöarvo positiivisen sijaan, ja negatiivinen itseisarvo, näitäkin eläimiä ihmisten tulisi yrittää suojella luomalla niille suotuisa elinympäristö sen sijaan että ne tuhottaisiin. Ja heidän tulisi myös ryhtyä riittäviin turvatoimiin etteivät nuo eläimet aiheuttaisi vahinkoa. Jos nuo kehittymättömät luontokappaleet riittävien turvatoimien puuttuessa vahingoittavat ihmistä, syy ei ole niissä vaan ihmisissä. Ihmisillä on kehittynyt äly — miksi he eivät ryhdy riittäviin toimenpiteisiin suojellakseen itseään?

Vielä eräs asia — muilla luontokappaleilla kuin ihmisillä on sama itseisarvo itselleen kuin ihmisillä on itselleen. Ehkäpä ihmiset voivat ymmärtää olemassaolonsa arvon, kun taas muut luontokappaleet eivät voi; tämä on ainoa ero. Siinäkään tapauksessa kukaan ei ole valtuuttanut ihmisiä tappamaan noita onnettomia luontokappaleita.

Maximitis-sosiotunteen piiriin voidaan lukea erilaisia yhteiskunnallisia ryhmiä. Laajemman ihmisyhteisön sisällä on erilaisia yhteiskunnallisia jakoja muodossa tai toisessa, suoranaisesti tai epäsuorasti. Tästä syystä ihmisten välisten ristiriitojen virus ja sen mukana myös ihmisten ja muiden luontokappaleiden välisten ristiriitojen virus leviää väistämättä. Ja tämän jälkimmäisen ristiriidan yhteydessä ihmiset ovat täysin unohtaneet muiden luontokappaleiden käyttöarvon.

Niinpä humanismia ei voida pitää ihanteellisena tienä täydellisyyteen. Ihmisten tulee edetä yksi ainoa ihanne edessään: ”Ei, emme saa pysähtyä tähän — emme ole vielä saavuttaneet päämääräämme — eteenpäin, eteenpäin!” Meidän tulee liikkua yhä eteenpäin tunteiden rajojen tuolle puolen. Ja eikö vieläkin loistavampi ja valoisampi aamunkoitto odotakin meitä siellä? Varmasti odottaa.

Kolkata, 22. maaliskuuta 1982

 

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *