Osuuskunnat

Kuten tiedätte, ihmisen yhteiskunta on yksi ja jakamaton. Ihminen ei voi asua yksin. Jos joku haluaa juoda vettä kaivosta, hän tarvitsee narun ja ämpärin ja narun kiinnittämiseen hän tarvitsee koukun. Kaikkeen tähän muiden apu on tarpeen. Yhteiskunnassa ihmisten on työskenneltävä yhdessä muiden kanssa, jotta kaikki voivat kulkea eteenpäin yhdessä.

Samánam ejati iti samájah.

Yhteiskunta tarkoittaa sellaisen ryhmän kollektiivista liikettä, jota on tehdyt yksimielisen päätöksen edetä kohti yhteistä päämäärää.

Jos ihmiset kulkevat tiiviisti yhdessä eteenpäin kaikilla elämän aloilla, lukuun ottamatta niitä muutamia elämänaloja, jotka ovat hyvin henkilökohtaisia, tämä on hyväksi yhteiskunnan hyvinvoinnille.  Mitä tiiviimmin ihmiset kulkevat yhdessä eteenpäin kaikilla elämän aloilla, lukuun ottamatta niitä muutamia elämänaloja, jotka ovat hyvin henkilökohtaisia, sitä parempi yhteiskunnan hyvinvoinnille. Vain ne asiat, joita ei voida tehdä kollektiivisesti, tulisi tehdä yksityisesti. On aina parempi työskennellä yhdessä – mitä enemmän työskentelemme yhdessä, sitä parempi. Jos tätä periaatetta ei noudateta, yhteiskunnan perusluonne menetetään, ja tämä voi vaarantaa koko ihmiskunnan olemassaolon. Ihmisten on syötävä ruokaa erikseen – kukaan toinen ei voi syödä puolestasi – mutta ateriointi voidaan järjestää yhteisesti. Siellä missä individualismi hallitsee ihmisten elämää, se vaikuttaa vahingollisesti ympäristöön, eri yhteiskuntaryhmien hyvinvointiin ja asettaa vaakalaudalle jopa ihmiskunnan olemassaolon.

Tasavertainen yhteistoiminta

Toiminta (operation) tarkoittaa saada jokin tehtävä suoritetuksi yhden tai useamman kanavan kautta. Oletetaan, että operoidaan työstökonetta. Jos tällainen työ tehdään yhteisvoimin, silloin sitä voidaan nimittää yhteistyöksi (co-operation). Yhteistoiminta tarkoittaa, että tehdään jotain yhdenvertaisin oikeuksin, samanlaisen ihmisarvon ja samanarvoisista lähtökohdista. Yhteiskunnan jäsenten kesken tulisi vallita yhteistoiminnan henki kaikilla elämän aloilla. Kun tämä yhteistyö on vapaiden ihmisten kesken, joilla on samanlaiset oikeudet ja keskinäinen kunnioitus toisiaan kohtaan, siten että kaikki pitävät huolta toistensa hyvinvoinnista, silloin voidaan tasavertaisesta yhteistoiminnasta. Kun ihmiset tekevät jotain yksityisesti tai kollektiivisesti, mutta pysyttelevät muiden ihmisten johdon alaisuudessa, silloin on kyse alisteisesta yhteistoiminnasta (subordinated co-operation). Kaikilla elämän aloilla meidän tulisi suorittaa kaikki tehtävät tasavertaisen yhteistoiminnan puitteissa.

Maailmassa on vallalla erilaisia sosioekonomisia järjestelmiä, mutta mikään niistä ei pohjaudu tasavertaiseen yhteistoimintaan. Pikemminkin ne pohjautuvat alisteiseen yhteistyöhön, joka johtaa yhteiskunnan moraalisen perustan rappeutumiseen. Esimerkiksi joissain maissa ei ole minkäänlaista rodullista tasa-arvoa eikä minkäänlaista tasavertaista yhteistyötä eri etnisten ryhmien kesken. Tämä yhteiskunnallisen tasapainon puute saa koko yhteiskunnan romahtamaan.

Jotkut maat noudattavat kommuunijärjestelmää. Kommuunijärjestelmässä yhteiskunnasta on tehty pelkkä tuotanto- ja jakelujärjestelmä, joka toimii tiukan kontrollijärjestelmän alaisuudessa. Sen sijaan että kommuunijärjestelmä lisäisi tuotantoa, se pikemminkin pakottaa heikkoon tuottavuuteen ja tämän seurauksena lähes kaikki kommunistiset maat kärsivät elintarvikepulasta. Kapitalistiset maat, kuten Australia, Kanada ja USA myyvät viljaa Neuvostoliittoon ja Kiinaan. Lisäksi kommuunin työläiset eivät pysty samastumaan työhönsä eivätkä he ole vapaita kehittämään kaikkia kykyjään. Tällainen tukahduttava ja mekanistinen järjestelmä edistää materialistista elämänkatsomusta ja tuottaa ateistisia johtajia.

Kommuunijärjestelmässä ei ole henkilökohtaista omaisuutta. Ilman henkilökohtaisen omistamisen tunnetta ihmiset eivät tee ahkerasti töitä eivätkä huolehdi omaisuudesta. Jos maanviljelijät tuntevat, että heillä on pysyvä käyttöoikeus maahan, heidän tuottavuutensa nousee.

Kommuunijärjestelmässä tämä tunne tukehtuu mistä seuraa heikko tuottavuus ja henkinen ahdistus. Lahjakkaat ihmiset pakotetaan heille soveltumattomaan työhön ja heille maksetaan saman verran palkkaa kuin tavallisille työläisille. Kannustusjärjestelmä puuttuu kokonaan eikä lahjakkaiden henkilöiden yksittäisiä aloitteita kannusteta, joten on selvä etteivät ihmiset työskentele ahkerasti. Tällainen järjestelmä ei koskaan pysty ratkaisemaan yhteiskunnan taloudellisia ongelmia, oli sitten kyseessä maatalous tai teollisuus. Pikemminkin se pahentaa olemassa olevia ongelmia ja luo uusia ongelmia näillä sektoreilla. Tuotanto- ja jakelujärjestelmät kommuunissa ovat perusluonteeltaan virheelliset, riistävät ja epäinhimilliset.

Niinpä kommuunijärjestelmästä puuttuu täysin tasavertainen yhteistoiminta. Kommuunijärjestelmä perustuu alisteiseen yhteistyöhön – jäsenten keskinäiset suhteet ovat esimiesten ja alaisten välisiä alistussuhteita. Tällaiset sosiaaliset suhteet ovat vahingollisia inhimilliselle kehitykselle ja ne jarruttavat edistystä. Ne ovat ihmismielen perusluonteen vastaisia. PROUT kannattaa osuustoimintaa, ja pyrkii toteuttamaan sitä. Osuustoiminnan perusta on tasavertainen yhteistoiminta, sillä vain se voi taata ihmiskunnan terveen, kokonaisvaltaisen kehityksen. Osuustoiminnalla on keskeinen asema ihmiskunnan täydellisessä ja pysyvässä yhdistämisessä. Ihmisten tulisi työskennellä toteuttaakseen osuustoimintaan perustuvan talousjärjestelmän. Niinpä PROUT nostaa esiin iskulauseet: ”Haluamme osuuskuntia, emme kommuuneja!” ja ”Emme ole kommuunien orjia!”

Osuustoiminta maataloudessa

Jos yhteistoiminnan periaatetta toteutetaan, perustoimeentuloon tarvittavat hyödykkeet – kuten ravinto, vaatetus, asunnot, koulutus ja terveyspalvelut – tulee tuottaa osuuskuntien avulla. Ravinto on tärkein hyödyke ja koska elintarvikkeet ovat tärkeitä, on maatalous talouden tärkein osa-alue. Yleensä on niin, että maan yleisin peruselintarvike on myös alueen tärkein viljelykasvi. Esimerkiksi Bengalissa riisi on tärkein elintarvike ja myös tärkein viljelykasvi. Vastaavasti pääelintarvike Punjabissa on vehnä, Irlannissa peruna ja Skotlannissa ruis, kaura ja ohra.

Viljelymaan uudelleen järjestämisen ja sen maksimaalisen hyödyntämisen kannalta osuustoiminnallinen järjestelmä on kaikkien suositeltavin. Viljelymaan tuottavuus on riippuvainen alueen maaperästä ja luonnonoloista – sadon määrään vaikuttaa suuresti maaperän kosteus. Yleensä ylänköalueet eivät tuota kovin paljoa, vaikka maaperä olisi hedelmällistä. Usein on mahdollista tuottaa hyviä satoja alavilla alueilla myös vähemmän hedelmällisellä maaperällä, koska niille kertyy vettä. Myös suhteellisen alavilla mailla viljelypalstat tulee sijoittaa ottaen huomioon veden korkeus ja virtaus suhteessa pellon korkeuteen. Tai sitten vettä täytyy kanavoida muualta. Maa on hyviä tärkeä viljelijöille, koska he ovat hyvin kiintyneitä omistamaansa maahan.

He saattavat kyllä lahjoittaa satoja kiloja tuottamaansa satoa, mutta eivät koskaan luopuisi vapaaehtoisesti edes muutamasta neliömetristä maataan. Oletetaan että useat pienviljelijät omistavat yhteensä 200 eekkeriä maata. Jos he muodostavat osuuskunnan ja pitävät kirjaa maaomistuksen mukaisesta osuudestaan, pystytään omistajuuden tunne säilyttämään. Jos kaikki viljelymaat ovat samalla korkeudella, voidaan niiden väliset raja-aidat poistaa, jolloin viljelypinta-alaa saadaan lisätyksi. Tällaisen järjestelyn puitteissa maanomistaja ei tunne epävarmuutta eikä omistajuuttaan uhatuksi. Pystytään poistamaan raja-aidat, jotka tarpeettomasti jakavat alueen useiksi pieniksi palstoiksi ja tieteellisiä viljelymenetelmiä voidaan soveltaa myös vähemmän tuottavaan maaperään.

Sellaiset viljelijät, jotka omistavat vain muutaman neliömetrin maata, eivät pysty pitämään härkiä ja auraa. He joutavat antamaan maansa jonkun muun viljeltäväksi, kuten perinteisessä viljelyjärjestelmässä (share cropping). Jos he antavat maansa suurviljelijöille, he saavat harvoin mitään vastineeksi. Tämä ongelma aiheutuu omistetun peltoalan pienestä koosta. Jos viljelyä toteutetaan osuustoiminnallisesti, voidaan useat pienet palstat yhdistää yhdeksi suureksi peltoalaksi. Tästä on suurta hyötyä viljelijöille.

Kuningas Akbarin aikana Intiassa oli käytössä järjestelmä, jossa palstojen ympärille oli rakennettu aidat. Akbar aloitti järjestelmän, jossa kunkin palstan omistajalle kuului sen pohjoisen ja lännen puoleinen raja-alue. Kun osuuskunnat poistavat raja-aidat laajempien kokonaisuuksien muodostamiseksi, tulee kunkin palstan pohjoisen ja läntisen rajan alue palauttaa palstan omistajalle.

Nykyään viljelijät tarvitsevat maataloustuotantoon lannoitteita, traktoreita ja kasteluvettä. Mutta kun kemiallisia lannoitteita käytetään runsaasti, tulee maaperästä tuottamatonta ja hyödytöntä jonkin ajan kuluttua. Kemialliset lannoitteet tuhoavat vähitellen maaperän elinvoimaisuuden ja se muuttuu elottomaksi, kuin sementiksi. Tähän asiaan tulisikin panostaa tutkimusresursseja, jotta selvitettäisiin miten kemiallisia lannoitteita voitaisiin käyttää ilman haitallisia vaikutuksia maaperään.

Yksityisen pienviljelyn puitteissa ei pystytä välttämään kemiallisten lannoitteiden haittavaikutuksia. Osuustoiminnallisen järjestelmän puitteissa on kuitenkin hyvät edellytykset maatalouden tutkimus- ja kehitystyöhön ja voidaan löytää uusia tapoja lisätä maaperän elinvoimaisuutta. Osuuskunnan tuoma hyöty on siinä, että usean henkilön varallisuus ja resurssit voidaan yhdistää ja niitä kyetään hyödyntämään yhdessä.

Joskus aikaisemmin viljelijöillä oli tapana jättää viljelemättä peltonsa sen jälkeen, kun sitä on viljelty yhtä mittaa useita vuosia, mutta tämä ei ole mahdollista nykyään. Niinpä on otettava käyttöön jokin menetelmä, jonka avulla voidaan joko käyttää kemiallisia lannoitteita sellaisella tavalla, joka ei köyhdytä maan ravintopitoisuutta, tai sitten löydetään tapa saada hyviä satoja käyttämättä lainkaan kemiallisia lannoitteita. Uskon että tähän päästään lähitulevaisuudessa. Maataloussektorilla tulisi olla samanlainen asema kuin teollisuudella.

Monessa kehitysmaassa tätä periaatetta ei noudateta – sitä voidaan parhaiten toteuttaa osuustoiminnallisen järjestelmän puitteissa. Esimerkiksi Himachal Pradeshin omenaviljelmien tulisi toimia osuustoiminnallisesti ei yksityistuotantona, ja samoin tulisi organisoida tuotteiden pakkaus, kuljetus ja markkinointi. Omenoiden prosessointia ja pakkausta tulisi pitää osana maataloustuotantoa. Maatalouden työntekijöiden tulisi saada bonuspalkkioita samaan tapaan kuin teollisuudessa saadaan. Tällä tavoin maatalousosuuskuntien tulee organisoida koko maataloustuotanto teollisuuden tapaiseksi talouden sektoriksi.

Maatalousosuuskunnat

PROUT kannattaa kaiken viljelymaan uudelleenorganisointia asteittain etenevän suunnitelman mukaisesti. Ensimmäisessä vaiheessa kaikki taloudellisesti kannattamattomat viljelypalstat tulee ottaa osuustoiminnalliseen hallintaan, tämä hyödyttää sekä palstojen alkuperäisiä omistajia että osuuskunnan työntekijöitä. Seuraavassa vaiheessa kaikkia maanomistajia tulee pyytää liittymään osuustoiminnalliseen järjestelmään. Kolmannessa vaiheessa tulee toteuttaa maan järkiperäinen jakaminen ja omistajuuden uudelleenmäärittely. Lopulta neljännessä vaiheessa ei maan omistajuuteen liity enää ristiriitoja. Ihmiset oppivat ajattelemaan pikemminkin yhteistä etua, kuin kapea-alaista omaa etuaan. Tällainen tietoisuuden laajeneminen tulee synnyttämään nykyistä suotuisamman yhteiskunnallisen ilmapiirin. Tällainen muutos kollektiivisessa tietoisuudessa ei tule kuitenkaan tapahtumaan hetkessä vaan vähitellen ihmismielen tunteiden laajentuessa. Kun tällainen järjestelmä on saatu aikaan, lakkaa nykyinen konflikti maanomistajien ja maattoman maatalouden työväestön kesken.

Ensimmäisessä vaiheessa maatalousosuuskuntia muodostetaan tuottajaryhmien keskinäisen yhteistoiminnan avulla. Oletetaan että A, B, C ja D ovat neljä maanviljelijää, jotka ovat liittäneet maansa osuuskuntaan seuraavanlaisesti: A on antanut kaksi eekkeriä, B viisi eekkeriä C kymmenen eekkeriä ja D viisitoista eekkeriä. Satojen myynnistä tuleva voitto tulee tällöin jakaa samassa suhteessa kuin maata oli annettu osuuskunnalle – ottaen myös huomioon kunkin tekemän työmäärän näiden satojen tuottamiseksi. Viljelijöiden tulee saada osuutensa sadosta ja myyntivoitoista samassa suhteessa, kuin he omistavat osuuskunnan osakkeita ja myös heidän tekemänsä työmäärän mukaan. Sitä mukaa kun maan tuottavuus kohoaa jatkuvasti kehittyviä tieteellisten menetelmien myötä, viljelijät voivat luottaa tuottavuutensa ja vaurautensa lisääntyvän.

Kaikkien osuuskuntaan liitettyjen viljelysmaiden tuottavuudesta tulee pitää kirjaa. Osakkeita tulee jakaa suhteessa maan tuottavuuteen. Jos esimerkiksi viljelijällä on 30 eekkeriä maata, josta 15 eekkeriä on hyvin tuottoisaa ja 15 eekkeriä vähemmän tuottoisaa, tulee osakkeissa myös ottaa huomioon nämä erot maan tuottavuudessa. Jos jotkut maanomistajat eivät ole halukkaita työskentelemään maatalousosuuskunnassa, tulee heidän maansa silti liittää osuuskuntaan. Heidät tulee myös hyväksyä osuuskunnan jäseniksi ja heidän tulee saada osakkeita suhteessa viljelymaan kokoon ja tuottavuuteen. Luonnollisesti maanomistajat, jotka eivät työskentele osuuskunnassa, eivät ole oikeutettuja saamaan palkkaa.

Osuustoiminnallisessa järjestelmässä maataloustuottajien ei tarvitse olosuhteiden pakosta myydä tuotteitaan heti sadonkorjuun jälkeen. Yksityisyrittäjyyteen pohjautuvassa järjestelmässä useimmat viljelijät joutuvat myymään satonsa välittömästi saadakseen käteistä toimeentuloaan varten. Osuustoiminnallisessa järjestelmässä viljelijät voivat nauttia paremmasta taloudellisesta vakaudesta, koska osuuskunta voi myöntää heille luottoa ja myydä tuotteet suotuisimpana ajankohtana saaden niistä parhaan mahdollisen hinnan. Toisin sanoen osuuskunta voi päättää kuinka paljon myydään ja milloin myydään jotta saadaan paras mahdollinen myyntivoitto. Osuuskunnat voivat myös itse määrittää omien tuotteidensa myyntihinnan tiettyjen rajojen puitteissa. Näin ollen osuuskunnat saavat ne voitot, jotka menevät välikäsille ja keinottelijoille yksityisomistukseen pohjautuvassa kapitalistisessa järjestelmässä.

Nykyjärjestelmässä viljelijät joutuvat maksamaan heti sadon jälkeen takaisin velat, jotka he joutuivat ottamaan kasteluun, siemeniin ja palkkakuluihin satojen tuottamiseksi. Lisäksi tuolloin he ostavat usein vaatteita perheelleen seuraavaksi vuodeksi. Koska heillä on suuri tarve saada käteistä, he joutuvat usein myymään tuotteensa käytännössä puoli-ilmaiseksi. Tämänlaista myymistä olosuhteiden paineessa nimitetään pakkomyynniksi. Osuustoiminnallinen järjestelmä on keskeisessä asemassa pyrittäessä suojelemaan viljelijöitä pakkomyynniltä. Osuuskunnan jäseninä viljelijät voivat pitää sadosta sen verran, mitä itse tarvitsevat vuodeksi eteenpäin ja myydä sitten loput tuotteista osuuskunnan määrittämään hintaan. Kun markkinahinnat ovat suotuisat, osuuskunta myy tuotteet. Viljelijät saavat sitten oman osansa voitoista suhteessa omistamiinsa osuuksiin.

Osuuskunnan tulee maksaa yhteisesti verot ja muut vastaavat maksut, näin voidaan vapauttaa yksittäiset viljelijät taloudellisesta paineesta ja riistosta. Useissa taloudellisesti kehittyneissä maissa ei kerätä lainkaan maaveroja, koska tällaisten verojen tuotto olisi vain pieni osa kaikesta verokertymästä.

Osuustoiminnallisessa järjestelmässä työvoima koostuu sekä osuuden omistavista viljelijöistä että osuudettomista työntekijöistä. Kumpikin ryhmä hyötyy tästä: osuuden omistavat viljelijät saavat säännöllisen palkan työstään ja lisäksi osaketuloa ja työntekijät puolestaan saavat vakaan työpaikan ja kunnollisen palkan. Maatalousosuuskunnissa on kahden tyyppisiä osuudettomia työntekijöitä – vakinaisia ja lyhytaikaisia. Vakinaiset työntekijät saavat myös bonuspalkkioita palkan lisäksi, kun taas lyhytaikaiset saavat pelkästään palkkaa. Niiden työntekijöiden jotka hyödyttävät osuuskuntaa eniten työllään, tulisi myös saada eniten bonuspalkkioita.

Ammattitaitoisten tulee saada parempaa palkkaa kuin ammattitaidottomien. Näin kannustetaan kaikkia hankkimaan ammattitaitoa ja työskentelemään ahkerammin. Bonuspalkkioiden määrän tulee olla sidoksissa palkan määrään ja niiden tulee vastata työntekijän ammattitaitoa ja tuottavuutta. Niillä jäsenillä, jotka hankkivat osakkeita osuuskunnasta, ei tule olla oikeutta myydä osakkaitaan edelleen, mutta ne voivat kyllä periytyä. Lapsettomien osakkeenomistajien osakkeiden tulee siirtyä heidän laillisesti hyväksytyille edunsaajilleen ja näistä tulee samalla osuuskunnan jäseniä mikäli eivät ole jäseniä jo entuudestaan. Tämän järjestelyn avulla estetään kapitalisteja hankkimasta suuria määriä osuuskunnan osakkeita ja keinottelemasta niillä osakemarkkinoilla. Tämän tyyppinen toiminta voi johtaa taloudelliseen lamaan.

Perintöoikeutta koskeva lainsäädäntö vaihtelee eri maissa, joten oikeuden osakkeiden perimiseen tulee määräytyä maassa noudatetun järjestelmän mukaisesti. Esimerkiksi Bengalissa noudatetaan ns. dayabhaga-järjestelmää, muualla Intiassa ns. Hindu code -järjestelmää ja muissa maissa noudatetaan muunlaisia järjestelmiä. Jos menetellään tämän mukaisesti, ei osuuskuntien jäsenten tarvitse nostaa asiasta oikeusjuttuja kuten ns. zamindar-maanomistajilla oli aikanaan tapana. Koska kaikki osuuskunnan jäsenet ovat lähialueilta tai saman kylän asukkaita, he tuntevat kaikki toisensa ja näin ollen ei ole vaikeaa päättää, kenelle osakkeiden perimisoikeus kuuluu. Osuuskunnan jäsenet voivat itse päättää keskenään, kenellä on oikeus periä osakkeet jäsenen kuoltua.

Myös vähävaraiset pienomistajat hyötyvät osuustoiminnallisesta järjestelmästä. Leski, työkyvytön viljelijä tai alaikäinen poika tai tyttö, joka omistaa jonkin verran maata, voi saada tuloa omistamansa osuuden mukaisesti. Yksityisomistukseen pohjautuvassa järjestelmässä heidän maansa jäisi hyödyntämättä ja he kärsisivät köyhyydestä. Niinpä, jos osuuskunnan jäsenet ovat kykenemättömiä tekemään työtä, heillä on silti oikeus osuuskunnan voitoista maksettavaan tuloon. Viljelijät voivat myös muodostaa tuottajaosuuskuntia toimittamalla tuotteita eri teollisuudenaloille. Näin osuuskunta voi toimia sekä maatalousosuuskuntana että tuottajaosuuskuntana. Sellaisia raaka-aineita, jotka eivät ole peräisin maataloudesta, kuten sementin valmistukseen tarvittava kalkkikivi, tulee jalostaa tuottajaosuuskunnissa. Pelkkiä maataloustuotteita tuottavien osuuskuntien tulee myydä tuotteensa suoraan tuottajaosuuskunnille, jotka puolestaan voivat tuottaa niistä erilaisia kulutushyödykkeitä. Sellaiset maatalousosuuskunnat, jotka toimivat myös tuottajaosuuskuntina, voivat kohottaa kannattavuuttaan monin eri tavoin. Esimeriksi tällaiset osuuskunnat voivat tuottaa öljyä riisin akanoista. Näin ansaittu tulo voidaan sijoittaa uudelleen osuuskuntaan tai käyttää esimerkiksi tutkimus- ja kehitystyöhön.

Maatalousosuuskuntien viljelijät pystyvät yhdessä vaatimaan erilaisia etuja ja infrastruktuurin kehittämistä hallinnolta sekä paikallishallinnon, osavaltion että paikallisen hallinnon tasolla. Esimerkiksi Intiassa hedelmiä tuottavat viljelijät käyttävät yleensä syviä porakaivoja kasteluun. Tällä voi kuitenkin olla haitallinen vaikutus hedelmätuotantoon, koska pohjavesi laskeutuu liian alas, kauas puiden alimmista juurista ja vähitellen hedelmäpuut kuihtuvat ja kuolevat. Tällaisessa tilanteessa ontot putkikaivot olisivat parempia, mutta tällaiset kaivot eivät anna tarpeeksi vettä kastelua varten. Viljelijät tarvitsevat altaita, patoja ja kastelujärjestelmiä – ja näiden toteuttamiseen he tarvitsevat apua viranomaisilta.

Ihmisillä on perustavaa laatua oleva oikeus saada taattu vähimmäistoimeentulo, joka koskee elintarvikkeita, vaatetusta, asumista, koulutusta ja terveyspalveluja. Kasteluveden saaminen on perusoikeus, koska ilman sitä ei voida tuottaa ravintoa, mikä on vähimmäistoimeentulon tärkein tuote. Kasteluvesi on keskeisen tärkeä.

Tuottaja- ja kulutusosuuskunnat

Maatalousosuuskuntien lisäksi PROUT kannattaa myös muunlaisten osuuskuntien perustamista, mukaan lukien tuottaja- ja kulutusosuuskunnat. Tuottajaosuuskuntien toimialaan kuuluvat agro-teollisuus (vaiheet ennen sadonkorjuuta) ja agriko-teollisuus (vaiheet sadonkorjuun jälkeen) sekä maatalouden ulkopuoliset alat. Tällaisten osuuskuntien voitot tulee jakaa osuuskunnan työntekijöiden kesken siinä suhteessa kuin kukin on sijoittanut pääomia osuuskuntaan, ottaen huomioon heidän työpanoksensa osuuskunnan tuotannon ja hallinnon hyväksi.

Vastaavasti samanmielisten ihmisten tulisi perustaa kulutusosuuskuntia, joiden puitteissa he jakavat osuuskunnan tuottaman voiton suhteessa työmääräänsä ja sijoittamaansa pääomaan. Tällaisten osuuskuntien hallinnossa työskentelevillä on myös oikeus saada palkkaa työpanoksensa perusteella. Kulutusosuuskunnan hoitavat kulutustuotteiden jakelua kuluttajille kohtuullisin hinnoin.

Tuotteet voidaan jakaa kolmeen ryhmään: välttämättömyystuotteet kuten riisi, pavut, suola ja vaatetus; hyötytuotteet (demi-essential) kuten öljy, antiseptinen saippua; sekä ei-välttämättömät tuotteet kuten ylellisyystuotteet. Jos keinottelijat aiheuttavat keinotekoista puutetta ei-välttämättömien tuotteiden saatavuudessa, tästä ei aiheudu haittaa ihmisille. Mutta jos keinottelijat keräävät välttämättömyystuotteita, tuotetaan suurta kärsimystä tavallisille ihmisille. Tällainen tilanne voidaan välttää, jos kulutusosuuskunnat ostavat välttämättömyystuotteet suoraan tuottajaosuuskunnilta tai maatalousosuuskunnilta.

Kapitalistit keräävät välttämättömyystuotteita ja aiheuttavat näin keinotekoista puutetta saadakseen mahdollisimmat suuret voitot. Tämän seurauksena kuluttajat joutuvat maksamaan ylisuuria hintoja välttämättömyystuotteista ja joskus he saavat huomata, ettei niitä ole lainkaan saatavana. Keinottelijat ja välikädet luovat välttämättömyystuotteiden keinotekoisia puutteita tietäen, että ihmiset ostavat niitä joka tapauksessa vaikka velaksi, mutta harvat ihmiset ottavat velkaa ostaakseen ylellisyystuotteita. Jos välttämättömyystuotteiden jakelu hoidetaan kulutusosuuskuntien kautta, saadaan välikädet ja keinottelijat pois jakeluketjusta.

Kulutusosuuskuntien tulee hankkia tuotteita sekä maatalous- että tuottajaosuuskunnilta. Sellaisia tuotteita, jotka eivät mene suoraan maatalousosuuskunnilta kulutusosuuskunnille, tulee tuottaa tuottajaosuuskunnissa. Esimerkiksi maatalous- tai tuottajaosuuskuntien, jotka tuottavat puuvilla- tai silkkilankaa, tulisi myydä lanka kutomo-osuuskunnille, jotka voivat tuottaa kangasta kutomakoneillaan. Käsin kudontaa voidaan myös tehdä silloin kun tarvitaan hienoa kuviointia, mutta yleisesti ottaen kutomo-osuuskuntien tulisi asentaa uusinta tekniikkaa edustavat kutomakoneet. Kutomo-osuuskunnat toimittavat puolestaan tuotteensa kulutusosuuskunnille.

Niiden hyödykkeiden ryhmää, jotka katsotaan välttämättömiksi, tulee ajoittain arvioida uudelleen ja laajentaa ajan, paikan ja henkiöiden muutosten myötä. Tällaiset uudelleenmäärittelyt tulee tehdä viranomaisten toimesta, eikä minkään tietyn osuuskunnan johtokunnassa. Se mitä pidetään hyötytuotteena tänään, saatetaan määrittää välttämättömyystuotteeksi huomenna. Sellaiset hyötytuotteet, joiden keinotekoinen pula voi aiheuttaa kärsimystä ihmisille, tulee tuottaa tuottajaosuuskunnissa. Ylellisyystuotteiden tuotanto voidaan jättää yksityissektorin käsiin. Sellaiset keskeiset palvelut, jotka eivät kuulu maatalouden piiriin ja jotka vaativat suuria investointeja, tulisi järjestää julkisen sektorin toimesta. Rautatiet ovat esimerkki tällaisesta. Näemme siis, että terveen yhteiskunnan rakentamiseksi maatalousosuuskunnat, välttämättömyystuotteiden tuottajaosuuskunnat ja välttämättömyystuotteiden kulutusosuuskunnat ovat keskeisen tärkeitä.

Osuuskuntien johtaminen

Osuuskuntien jäsenten tulee muodostaa jokaiselle osuuskunnalle johtokunta. Johtokunnan tulee päättää, minkä verran voitoista jaetaan jäsenille, toisin sanoen, minkä verran osakkaille maksetaan osinkoa. Voittoa ei tulisi kuitenkaan kokonaan jaa osinkoina – osa tulisi säästää käytettäväksi investointeihin tai hankintoihin kuten traktorien, lannoitteiden yms. ostoihin. Osa tulee käyttää pääoman kartuttamiseen ja osa tulee sijoittaa vararahastoon. Vararahastoa tulee käyttää osingon kasvattamiseksi sellaisina vuosina, kun tuotanto on vähäisempää. Jos tätä järjestelyä noudatetaan, vältetään käyttämästä varsinaista pääomaa tähän.

Johtokunta tulee valita äänestämällä osuuskunnan jäsenten keskuudesta – johtokunnan jäsenyyden ei pidä olla luottamustoimi. Tulisi huolehtia siitä, että yhtään epämoraalista henkilöä ei valita johtokuntaan. Kaikkien johtajien tulee omata korkea moraali. Valtion tulee toteuttaa voimakkaita toimia mustan pörssin kitkemiseksi. Esimerkiksi vaatetusteollisuuden suojaamiseksi tulisi säätää laki, joka estää myymästä vaatteita, joissa ei ole merkintää tuottajaosuuskunnasta, joka on valmistanut sen. Näin ollen, jos mustan pörssin kauppiaat yrittävät myydä mitä tahansa vaatetta ilman tavaramerkkiä, he jäävät helposti kiinni. Tämän yksinkertaisen ja tehokkaan keinon tietävät monet älykkäät ihmiset, mutta silti he eivät tee mitään.

Tämä johtuu siitä, että he ovat kapitalistien asiamiehiä, jotka tarvitsevat rahaa näiltä laittomilta kauppiailta ja omaisuuden käärijöiltä rahoittaakseen vaalikampanjoitaan. Tämän tyyppinen korruptio vaalijärjestelmässä on osa demokratiaa, joten voimme sanoa, ettei demokratia ole paras mahdollinen hallintomuoto. Omaisuuden ylenmääräistä kartuttamista, keinottelua ja mustaa pörssiä ei voida poistaa demokraattisessa järjestelmässä, koska ne jotka yrittävät lopettaa niitä, joutuvat syrjään vallasta. Kun ksattriya-aikakausi oli parhaimmillaan, pystyttiin salakuljetusta ja kartuttamista hillitsemään, mutta niin pian kuin älymystön ja kauppiasluokan vaikutus voimistui, heikkeni tämän tyyppisen korruption valvonta.

Useita pieniä satelliittiosuuskuntia tulisi muodostaa toimimaan laajojen tuottajaosuuskuntien alihankkijoina. Esimerkiksi autoteollisuudessa voivat monet pienet osuuskunnat valmistaa paikallisesti monia ajoneuvon osia. Näiden pienten satelliittiosuuskuntien jäsenet voivat jopa tehdä työtään kotoa käsin yhdessä muiden perheenjäsenten kanssa. Suurten tuottajaosuuskuntien päätehtävä on koota ajoneuvon osat. Tästä on kahdenlaista hyötyä: suuret osuuskunnat eivät tarvitse paljoa työvoimaa, joten työselkkaukset vähenevät minimiin ja henkilöstömenot alenevat, jolloin tuotteiden hinta voidaan pitää alhaisena.

Siirtotyöläisiin ja vierastyövoimaan liittyviä ongelmia ei esiinny osuustoiminnallisessa järjestelmässä, koska osuuskuntien jäsenten on oltava paikallisia ihmisiä. Vierastyöläisillä ei pidä olla oikeutta osuuskunnan jäsenyyteen – muuttolinnuilla ei ole sijaa osuuskunnissa – ne voivat olla häiriöksi koko taloudelle. Esimerkiksi Howrahin alue tuottaa tarpeeksi elintarvikkeita vuodessa ruokkiakseen paikalliset ihmiset seitsemäntoista kuukauden ajan, mutta muualta tulleen työvoiman takia sato on käytetty loppuun jo kuudessa ja puolessa kuukaudessa. Siirtotyövoiman poistuminen suojelee myös osuuskuntien jäseniä kielteisiltä sosiaalisilta vaikutuksilta.

Osuustoiminnallisessa järjestelmässä työttömyysongelma kyetään ratkaisemaan. Tuotannon lisääntyessä tulee myös toimitilojen ja resurssien tarve kasvamaan. Koulutettuja ihmisiä voidaan palkata ammattitaitoa vaativiin tehtäviin. Tulee myös tarve palkata traktorinkuljettajia, työntekijöitä ja viljelijöitä, ja osuuskuntien jäsenet luonnollisesti otetaan näihin töihin. Kyläläisten ei tarvitse muuttaa kaupunkeihin töitä etsimään. Osuustoiminnallisessa järjestelmässä ei tulisi olla mitään pakollista eläkeikää. Ihmisillä tulisi olla oikeus työskennellä niin pitkään kuin haluavat, jos terveyttä riittää.

Niiden talousalueiden, joilla ei ole tarpeeksi raaka-aineita, tulee tuottaa synteettisiä tai keinotekoisia raaka-aineita. Oletetaan että jollakin seudulla ei tuoteta tarpeeksi rehua karjan ja lampaiden ravinnoksi. Tulee tämän seudun tuoda rehua muualta? Ei, sen tulee sen sijaan valmistaa rehua keinotekoisesti. Vastaavasti tarvitaan melko paljon puuvillaa yhden dhotin valmistamiseen [perinteinen pohjoisintialainen miesten asu]. Suurten puuvillamäärien kuljettaminen vaatii myös paljon energiaa, joten jos sitä ei ole helposti saatavilla, voidaan synteettisiä materiaaleja käyttää tuotannossa.

Tieteen edistymisen myötä osuuskunnat tulevat tuottamaan suuren määrän erilaisia tuotteita synteettisistä raaka-aineista. Kapitalistisessa järjestelmässä raaka-aineita tuodaan muista maista ja muilta alueilta tuotteiden valmistamiseksi. Osuuskunnat eivät noudata tätä periaatetta. Ne tulevat kehittämään omia raaka-aineitaan tutkimustyön avulla, minkä ansiosta ne eivät ole riippuvaisia ulkomaisista raaka-aineista.

Kokonaisvaltainen kehitys

Osuustoiminnan avulla ihmiskunta tulee edistymään kiihtyvällä vauhdilla ja tämä tulee edistämään tiedettä jättiharppauksin. Yksikään osa tätä maailmankaikkeutta ei jää hyödyntämättä – joka kolkkaa tullaan käyttämään asianmukaisesti. Siellä missä rehua on saatavilla, voidaan laiduntamista ja meijerituotantoa harjoittaa. Siellä missä rehua ei ole saatavissa, tullaan tuottamaan synteettistä maitoa. Tällä tavoin kehitystä tullaan pitämään yllä kaikilla elämän aloilla.

Olemme pian tulossa sellaiseen vaiheeseen, jossa tiedettä ohjaavat henkisesti suuntautuneet tutkijat. Kun tämä toteutuu, tiede edistyy pitkien harppauksin, mikä puolestaan lisää suuresti ihmisten älyllistä kapasiteettia. Osuuskunnat edistävät suuresti tätä psyykkistä ja henkistä kehitystä.

Voimistaaksemme yhteenkuuluvuuden tunnetta meidän tulee kannustaa kaikkia yhdistäviä tekijöitä ja koettaa estää kaikkia hajottavia tekijöitä. Intiassa on monia yhdistäviä tekijöitä, jotka auttavat luomaan yhteenkuuluvuutta, ja samoin on monia hajottavia tekijöitä. Keskeisin yhdistävä tekijä intialaisessa mentaliteetissa on täydellinen riippuvuus Jumalasta, toisin sanoen se perustuu olennaisesti teismiin. Se hyväksyy jumalaisen katselmuksen inhimillisen elämän perustaksi. Jopa intialaiset kommunistit ovat teistejä sydämissään, mutta poliittisissa tilaisuuksissa he esiintyvät ateisteina. Vaikka ihmisten hengellinen taso on korkea, heidän moraalinen tasonsa on alhaisempi kuin länsimaissa. Niinpä moraalista tasoa on kohotettava. Moralistien määrää on lisättävä. Tämä varten universaalia ideologiaa tulee levittää maan jokaiseen kolkkaan.

Toinen yhdistävä tekijä Intiassa on sanskritin kieli. Intialaiset tuntevat syvää rakkautta ja kunnioitusta sanskritia kohtaan riippumatta siitä, osaavatko he sitä. Jos sanskritista olisi tehty Intian kansallinen kieli hindin sijaan, olisi kaikki nykyiset kansalliskieleen liittyvät kiistat voitu välttää.

Yksi esimerkki on kalenteri. Pohjois-Intiassa ja joissain osissa Etelä-Intiaa noudatetaan Sambada-kalenteria, joka perustuu liikkeeseen. Tässä järjestelmässä seitsemäs Asar on keskipäivällä ja yhdeksäs Asar on yöllä. Tällainen kalenteri aiheuttaa monia ongelmia. Bengalissa, Assamissa, Manipurissa, Punjabissa, Jammussa ja Kashmirissa, Orissassa ja tietyissä osissa etelä-Intiaa noudatetaan auringon liikkeeseen pohjautuvaa Shakabda-kalenteria. Sen mukaisesti Bengalissa ensimmäinen Baisakh on 14. huhtikuuta ja Punjabissa ensimmäinen Baisakh on 13. huhtikuuta. Pitäisikö meidän rohkaista tällaisia eroja kalentereiden välillä? Ei, vaan tulisi noudattaa joko Shakabda-kalenteria tai kansainvälistä kalenteria.

Niinpä, yhdentääksemme koko ihmiskunnan, yhdistäviä tekijöitä tulisi kannustaa ja hajottavia tekijöitä tulee koettaa välttää. Suloisimmat yhdistävät tekijät ovat rakkaus ja myötätunto ihmiskuntaa kohtaan. Ihmissydämen luontaiset piirteet ovat iloisuus, rauha ja autuus. Fyysisellä tasolla tämän inhimillisen lämmön paras ilmaus on osuustoiminta. Osuustoimintaan perustuva järjestelmä on ihmiskunnan suloisen nektarin kaunein ilmennys.

1988 Kolkata