Kasvatus ja koulutus

Vanhempien usein esittämä väite, että opettajat eivät nykyään opeta juuri mitään, ei ole kovinkaan perusteltu. Se on vain tekosyy laiminlyödä omia velvollisuuksia. Samalla sanoisin myös, että verrattuna siihen intoon, jolla opettajat ajavat omia henkilökohtaisia intressejään, heidän ulkoinen toimintansa harvoin ilmentää yhteiskunnallista vastuuntunnetta. Se tarmo ja työinto, jolla he kirjoittavat opetusmateriaaleja ja ansaitsevat rahaa kuka milläkin keinolla, ei edistä vähääkään todellisen yhteiskunnan rakentamista. Joissakin tapauksissa huonosti koulutetut vanhemmat parjaavat lapsiaan käyttäen rumaa kieltä ja lyövät heitä, mutta opettajien käyttäytyminen on monissa tapauksissa vielä pahempaa.

Vaikka he olisivat opiskelleet psykologiaa, he saattavat loukata oppilaittensa tunteita ilkeillä huomautuksillaan. He käyttävät mieluummin rumaa kieltä loukatakseen oppilaiden tunteita sen sijaan että käyttäisivät kasvattavia keinoja. On monia opettajia, jotka pilkkaavat lapsia asettamalla näiden kastin tai vanhempien ammatin naurunalaiseksi sanomalla, ”aura sopii sinulle paremmin kuin kynä” tai ”sinun olisi parasta ryhtyä isäsi lailla savenvalajaksi”.

 

Vielä tänäkin päivänä monet opettajat päästävät suustaan tällaisia huomautuksia. Jos lapsi sattuu olemaan ruma ulkonäöltään, on opettajia jotka irvailevat sanoen ”sinun älysi on yhtä kurja kuin ulkonäkösi”. Tällaisten loukkaavien huomautusten lisäksi monet opettajat käyttävät tunneillaan myös muita epäinhimillisiä painostusmenetelmiä. Jos tällainen opettaja ei jonain päivänä pääse tulemaan kouluun, oppilaat puhkeavat rajattomaan riemuun. Miten monet opettajat yrittävät herättää oppilaissa tiedon janon? Jotkut opettajat sanovat: ”Koululaitoksen tarkoitus on vain valmistaa oppilaita ansaitsemaan rahaa − mitä ihmeessä me voisimme tehdä?”. Voivatko he väistää velvollisuuksiaan tällaisten huomautusten avulla? Eikö ammattiin suuntautuva koulutus ole sitten lainkaan koulutusta? Eikö siinä ole lainkaan sijaa tiedon hankkimiselle? Eikö siihen sisälly minkäänlaista pyrkimystä edistää hyvinvointia?

On selvää etteivät opettavat voi paeta vastuutaan sanomalla: ”Miten me voisimme kiinnittää huomiota yhden lapsen ongelmiin kahden- tai kolmensadan muun lapsen joukossa?” Opettajien on otettava vastuu tiedon välittämisestä, tapakasvatuksesta sekä muista kollektiiviseen elämiseen liittyvistä asioista, kun taas vanhempien on otettava päävastuu moraalisen ja henkisen kasvatuksen antamisesta. Koko yhteiskunnan tulisi olla vastuussa siitä, että epämoraalisten ja vastuuttomien vanhempien lapsista kasvatetaan rehellisiä kansalaisia. Mikäli mahdollista, tällaiset lapset tulisi saattaa pois vanhempiensa vahingollisesta vaikutuspiiristä.

Ennen kuin käsittelen vanhempien vastuuta, on tarpeen sanoa jotain opettajista. Ensimmäinen ja tärkein asia on valita opettajat huolellisesti. Pelkkä akateeminen koulutus ei itsessään voi oikeuttaa ryhtymään opettajaksi. Opettajilla on oltava sellaisia ominaisuuksia kuten luonteenlujuus, oikeudenmukaisuus, palvelumielisyys, epäitsekkyys, innostava persoonallisuus ja johtamiskyky. Heidän on toimittava esikuvina yhteiskunnassa, joten kuka tahansa ei pysty tähän työhön. Opettajien asema on hyvin tärkeä ja siitä syystä on heidän ammattitaitonsa myös oltava erittäin korkeaa luokkaa.

Nykyään monet ihmiset muistelevat muinaisen Intian metsissä erakkomajoissa asuneiden joogien antamaa opetusta ja valittavat puoliksi nälkiintyneille opettajille, että nämä ovat luopuneet menneisyyden korkeista ihanteista ja että heidän tulisi omaksua ne uudelleen. Näiden tekoviisaiden ehdotusten tekijät unohtavat, että pelkkien lennokkaiden latteuksien esittäminen ei vie nälkää. Kun ihminen on jatkuvasti nälissään, hän ajattelee koko ajan leipää ja voita. Niinpä jos opettaja joutuu köyhyyden pakottamana antamaan yksityistunteja neljässä tai viidessä paikassa eikä pysty äärimmäisen väsymyksensä takia opettamaan lapsia kunnolla, pitäisikö häntä silloin moittia? Ei, ei missään tapauksessa.

Monissa vauraissa maissa rikkaan ihmisen koiran kuukausittaiseen liha-annokseen kuluva rahamäärä on huomattavasti suurempi kuin opettajan palkka. Miten paljon yhteiskunnallista vastuuntuntoa voimme edellyttää opettajilta tällaisissa oloissa? Opettajien palkkojen tulisi olla kaikissa maissa vähintään samaa luokkaa ellei korkeampia kuin tuomarien ja valtion hallinnollisten virkamiesten. Ei pidä unohtaa, että muinaisuuden pyhimykset saivat rahaa temppeleistä, heille lahjoitettiin maata ja he saivat säännöllistä avustusta kuninkaallisilta suvuilta. Heidän ei tarvinnut kulkea yksityisopettajina talosta taloon elättääkseen perheensä. Valtio oli suoraan vastuussa heidän elatuksestaan. Vaikka onkin totta, että nämä opettajat antoivat oppilailleen ravinnon ja vaatetuksen, tähän tarvittava raha tuli kuitenkin kansalta, joka kunnioitti heitä ja antoi vapaaehtoisia lahjoituksia.

 

Pelkkä opettajien palkkojen korottaminen ei takaa sitä, että he pystyisivät kasvattamaan ihanteellisia miehiä ja naisia, sillä nykyään useimmissa maissa (yleensä näissä maissa opettajat ansaitsevat tarpeeksi nauttiakseen kohtuullisesta elintasosta) opettajilla ei ole minkäänlaista oikeutta päättää koulutuspolitiikasta. Sen sijaan koulutuspolitiikasta päättävät ammattipoliitikot, joista useimmilla ei ole minkäänlaista kokemusta koulutuksesta. Jos opettajille annetaan edes nimellinen vastuu ihanteellisten kansalaisten kasvattamisesta, heillä tulisi olla mahdollisuus vaikuttaa koulutuspolitiikkaan, sen sijaan että he olisivat pelkkiä tiedonvälityskanavia.

Poliittinen johto voi esittää yhteiskunnalliset ja poliittiset tavoitteensa opettajille, mutta opettajilla tulee olla täysi oikeus hyväksyä tai hylätä tällaiset ehdotukset ilman muiden väliintuloa. Tietenkin, jos opettajat kannattavat hallituksen koulutuspolitiikkaa kansallisen turvallisuuden tai koko yhteiskunnan edun takia, silloin heidän on toimittava sen mukaisesti sillä valtio voi oikeutetusti edellyttää heiltä tiettyä palvelua.

Nykymaailmassa demokratia on suosituin poliittinen järjestelmä. Sen myötä puoluepolitiikka on tunkeutunut kaikkialle. Näin ollen on luonnollista, että jokainen hallitus yrittää ajaa omia puolue-etujaan vaikuttamalla nuoriin ihmisiin. Mutta opettajien ei pidä tavoitella puolueiden suosiota. Heidän on aina pidettävä korkeammat ihanteet. Ketään sellaista henkilöä, joka ei ole kasvatus- ja koulutusalan ammatti-ihminen, ei pidä päästää puuttumaan koulutukseen liittyviin kysymyksiin.

Nyt kun olemme puhuneet oikeudesta päättää koulutuspolitiikasta, ei tulisi tehdä sitä johtopäätöstä, että tämä asia on loppuun käsitelty. Useissa maissa monille henkilöille on annettu korkea asema kouluhallinnossa ainoastaan sillä perusteella, että ovat rikkaita vaikka ovatkin kansanomaisesti sanottuna täysiä pölkkypäitä. Heidän varakkuutensa on heidän ainoa ansionsa. Tällaista tapahtuu vain niissä maissa, joissa valtio ei ole pystynyt ottamaan vastuuta koulutuksesta. Nämä varakkaat kouluhallinnon johtajat pitävät hyvän koulutuksen saaneita opettajia usein pelkkinä säälittävinä pelinappuloina.

He painostavat opettajia päästämään kokeista läpi omat tyhmät ja lahjattomat lapsensa. He puuttuvat tarpeettomasti koulutuspolitiikkaan. Kun heidän lapsensa menevät kokeisiin, he katsovat vihaisesti opettajia. Tällainen ei missään tapauksessa ole suotavaa. Tämä ei kannusta opettajia täyttämään huolellisesti velvollisuuksiaan. Rahan puutteesta ja nälkiintymisen pelossa opettajien on joko jatkettava uskollista palvelua päivä toisensa jälkeen, tai sitten heidän on jonain päivänä otettava katkerina lopputili ja lähdettävä etsimään muita töitä, kun eivät enää jaksa alistua jatkuviin hyökkäyksiin. Jos opettajat joutuvat työskentelemään tällaisessa negatiivisessa ympäristössä, miten heillä voisi riittää voimia pitämään oppilaansa kurissa?

 

Tällaisia ovat opettajien ongelmat. Myös oppilailla on tiettyjä ongelmia, joihin ei useinkaan kiinnitetä huomiota. Olen jo osoittanut, että on turha yrittää saada oppilaista mitään irti painostamalla ja pelottelemalla. Todennäköisesti pelottelu voi vaikuttaa jossain määrin, mutta sen avulla ei saada mitään pysyvää tulosta. Kaikki se, minkä oppilaat omaksuvat vanhempien tai opettajien pelosta, haihtuu taivaan tuuliin heti kun pelon aiheuttajaa ei enää ole. Tämä johtuu siitä, että heidän oppimansa asiat ja heidän pelkonsa liittyivät erottamattomasti yhteen, joten pelon poistuessa myös opittu tieto katoaa mielestä. Kun pakkokeinoja käyttävä opettaja lähtee luokkahuoneesta, oppilaat huokaisevat helpotuksesta. Kaikki minkä he olivat päntänneet päähänsä alkaa hämärtyä muutaman tunnin kuluessa. Oppilaat pelkäävät reputtavansa kokeissa ja kahlaavat kirjoja paahtamalla, käyden läpi kymmenen päivän asiat yhdessä tunnissa. Mutta heti kokeiden jälkeen, käytyään pelaamassa jalkapalloa tai elokuvissa, oppilaat unohtavat jo suuren osan oppimastaan, sillä pelko on jo hellittänyt. Pelon avulla annetun opetuksen haitallisen vaikutuksen saavat tuskallisesti kokea monet ihmiset useissa eri maissa. Useimmat koulutetut ihmiset unohtavat koulutuksen antamat tiedot heti opintonsa päätettyään ja siirryttyään työelämään. Näiden ihmisten pätevyydestä sanoisin, että suurin osa heidän kyvyistään ja ponnistuksistaan on mennyt hukkaan.

 

Kuten sanoin, opetusta ei voi antaa pelottelun avulla. Oppilaissa on herätettävä tiedon jano ja sen sammuttamiseksi on annettava oikeanlaista opetusta. Vain silloin koulutus on hyödyllistä ja edistää ruumiin ja mielen hyvinvointia herättäen myönteisiä ihanteita.

 

Leikki on lapselle luonnollista. Lasten tiedonjano voidaan siis herättää leikein ja heille voidaan antaa opetusta pelkästään leikkien avulla. Lapset pitävät myös luonnostaan saduista ja kertomuksista. Kertomusten avulla lapsille voidaan helposti opettaa eri maiden historiaa ja maantietoa. Heille voidaan myös opettaa sadhanan alkeet eli miten noudattaa universalismia elämässään. Lapset pitävät sekä leikeistä että kertomuksista, joten kumpaakin tulisi käyttää hyväksi mahdollisimman paljon.

Nuoren ihmisen mielessä unelma tulevaisuudesta sarastaa kuin aikaisen aamunkoiton ensimmäiset hennot säteet. Niinpä nuoria tulee opettaa ihanteiden avulla välttäen kaikkea kapea-alaisuutta.

 

Hieman varttuneempi nuori on kuitenkin realistisemmin suuntautunut. Silloin ei pelkkä idealismiin vetoaminen riitä, vaan tarvitaan idealismin ja realismin yhdistelmää. Opettajien on pidettävä mielessä, että olivatpa heidän oppilaansa minkä ikäisiä tahansa − lapsia, varhaisnuoria, nuoria tai aikuisia − he ovat kaikki eri-ikäisiä lapsia ja he itse ovat myös lapsia muiden lailla. Opettajat eivät pysty luomaan ystävällistä ja välitöntä suhdetta oppilaisiinsa, jos he yrittävät jatkuvasti esiintyä etäisinä ja arvokkaina. Ilman keskinäistä myötätuntoa on välitön kanssakäyminen ja ajatustenvaihto mahdotonta. Kun tällainen lämmin suhde puuttuu, monet lapset toivovat sydämestään joko ankaran opettajansa tai alistavien vanhempiensa kuolemaa.

 

Useimmissa äskettäin itsenäistyneissä maissa on pyritty luomaan koulutusjärjestelmälle oma kansallinen malli. Koskettelematta tällaisten pyrkimysten hyviä puolia, voidaan epäilemättä sanoa, että mikäli niissä ei ole otettu huomioon oppilaiden tarpeita, niitä voidaan ehkä nimittää kansalliseksi koulutukseksi, mutta ei humanistiseksi koulutukseksi. Nurkkakuntaisuuden ja maakuntahengen tavoin myös nationalismi on tuhoisan vahingollista lapsille. Tällaisten aatteiden vaikutuksesta lasten kristallinkirkas arvostelukyky heikkenee oleellisesti. Sellaisista nurinkurisista väittämistä kuten ”Ainoastaan minun maani tuotteet ovat hyviä” tai ”Minulla ei ole mitään opittavaa muilta”, saattaa tulla todellisuutta minä hetkenä hyvänsä. Myös väittämät kuten ”Kaikki sisältyy veda-kirjoihin” tai ”Sen ja sen suuren profeetan määräämiä sosiaalisia normeja ei voi muuttaa vähääkään, sillä ne ovat Jumalan sana” tai ”Se ja se maa on oppinut rakentamaan lentokoneita tutkimalla Ramayanaa tai Mahabharataa”, ovat tällaisten oppilaisiin syötettyjen nationalististen, uskonnollisten ja nurkkakuntaisten ajatusten seurausta.

 

Kansallisen koulutusjärjestelmän kannattajat ovat usein korostuneen nationalismin lumoamia ja yrittävät kansallisten ihanteiden nimissä pitää oppilaat erossa muusta maailmasta. On aina muistettava, ettei keskinäisiä kontakteja saa koskaan katkaista, vaan niitä tulee aina lujittaa, sillä juuri tähän sisältyy kollektiivisen hyvinvoinnin siemen. Kun tätä periaatetta ryhdytään toteuttamaan käytännössä, saattaa kiihkonationalismi kärsiä pienen kolauksen, mutta viisaiden ihmisten on kestettävä tällaiset takaiskut ja laimennettava ennakkoluuloista kansallisintoaan keinolla millä hyvänsä.

 

Viittasin edellä ihmisiä yhdistäviin siteisiin. Ottakaamme esimerkiksi Pakistan tai Intia ennen itsenäistymistä. Englannin kieli, vaikka se olikin ulkomaista tuontitavaraa, muodostui ainoaksi yhdistäväksi siteeksi Intian eri kansallisuuksien välille. Eikä siinä kaikki. Intialaiset tutustuivat muuhun maailman ja muu maailma intialaisiin juuri englannin kielen välityksellä. Niihin aikoihin intialaiset opiskelijat, jotka osasivat tyydyttävästi kahta kieltä − äidinkieltään ja englantia − hyväksyttiin opin tielle. Jos joku yrittäisi tämän päivän Intiassa kitkeä pois englannin kielen, heidän yrityksensä merkitsisi tuon yhdistävän siteen katkaisemista.

 

Ei ole missään mielessä oikein vyöryttää nuorten opiskelijoiden harteille useiden vieraiden kielten raskasta taakkaa pelkästään johtajiemme poliittisten oikkujen tyydyttämiseksi. Kuvitelkaa sindhiä puhuvan opiskelijan asemaa nykyajan Pakistanissa. Montako kieltä hänen on opittava? (1) Sindhiä, äidinkieltään, (2) englantia, maailmankieltä, (3) arabiaa tai persiaa, uskonnon kieltä, (4) urdua tai bengalia, kansallista kieltä tai kumpaakin niistä, jos hän haluaa hyvän työpaikan. Toisin sanoen opiskelijoille pakkosyötetään viittä kieltä. Onko näiden opiskelijoiden tarkoitus oppia ja saada tietoa vai kantaa kieliopintojen taakkaa?

Toisaalta, jos nationalismia hillitään hieman, voidaan osa kielistä rauhassa jättää pois ja opiskella vain kahta − englantia ja äidinkieltä. Jos opiskelu tapahtuu näiden kahden kielen, englannin ja äidinkielen avulla, ja opiskelijoiden tiedon jano herää niiden kautta, niin aikanaan he saattavat opetella omasta kiinnostuksestaan ei vain kolmea, vaan kymmentä tai kahtakymmentä muuta kieltä. Kouluissa ja opistoissa on hyvä olla tarjolla mahdollisimman monta valinnaista kieltä. Tällaista järjestelyä ei kenenkään tulisi vastustaa.

 

Eri maiden ihmiset tarvitsevat välttämättä maailmankielen keskinäiseen kanssakäymiseensä ja tuota kieltä on opiskeltava ja opetettava kaikissa maissa painottaen sen merkitystä. Levinneisyytensä, selkeytensä ja ilmaisuvoimansa ansiosta englannin kieli ansaitsee tämän aseman nykyaikana. Kaikkien ihmisten tulisi yhtäläisesti hyväksyä englanti tiedonvälityksen, kanssakäymisen ja keskinäisen ymmärryksen universaaliseksi apuvälineeksi eikä sitä tulisi pitää ainoastaan englantilaisten kielenä. Kun tämä hyväksytään maailmanlaajuisesti, ei kenenkään äidinkieli joudu taka-alalle.

 

Jos loukatun kansallisen ylpeyden aiheuttamat esteet pääsevät haittaamaan tämän maailmankielen käyttöönottoa, tämä ei varmaankaan lisää sulkia ihmiskunnan hattuun. Ei olisi missään nimessä toivottavaa, että eri maiden ihmiset eivät ymmärtäisi toisiaan ja näin jatkuisi loputtomiin. Saattaa tietysti olla, että kaukaisessa tulevaisuudessa ihmiset valitsevat jonkin toisen kielen maailmankieleksi englannin tilalle kyseisen aikakauden tarpeiden mukaan, eikä englannin kieli varmaankaan voi nauttia tästä etuoikeudesta ikuisesti.

 

Jos nuorten tehtäväksi sälytettäisiin oikaista vanhempien ikäluokkien omaksuman nationalismin, nurkkakuntaisuuden tai minkä tahansa muun ismin aiheuttamat vinoumat, tämä olisi varmasti vääryyden huippu. Vanhempien ihmisten tulisi luonnollisesti päättää, minkälaista opetusta oppilaille tulisi antaa, jotta heistä kehittyisi kunnon kansalaisia. Vanhemmille ei kuitenkaan pidä antaa täyttä monopolia tässä asiassa, heidän kaikkia pyrkimyksiään ja oikkujaan ei voida ottaa huomioon. Meidän on myös nähtävä nuorten tarpeet.

 

Oppilaat käyvät koulua ja istuvat kokeissa suorittaakseen tietyt tutkinnot. Kokeiden pitäjien tulee aina muistaa tämä. Tästä syystä on typerää päättää ennalta miten suuren prosenttiosuuden oppilaista tulisi läpäistä koe. Opettajien tulisi ottaa huomioon ainoastaan oppilaiden tiedon määrä ja heidän osoittamansa kiinnostus. Heidän tulisi katsoa läpi sormien, jos joku on mahdollisesti jättänyt pois pisteen i:n päältä tai viivan t-kirjaimesta.

 

Muutama sana voidaan myös sanoa opettajista ja koulutusjärjestelmästä, mutta tämä on täysin ideologinen kysymys. Tätä aihetta ei pidä vältellä esittämällä tekosyitä, kuten koulutusjärjestelmän puutteet tai opettajien valitukset. Ottakaamme esimerkiksi se henkinen ilmapiiri, jonka puitteissa oppilaille välitetään tietoa. Ei ole harvinaista että opettajat, herättämättä ensin tiedon janoa, yrittävät tavalla tai toisella tiukata oikean vastauksen oppilailta. Joskus he haluavat päästä töistä heti tunnin jälkeen. Sanomattakin on selvää, että nämä huomiot ovat epämiellyttävää todellisuutta. Oliko tilanne tällainen myös menneisyydessä, sen saavat historioitsijat ratkaista; me toivomme joka tapauksessa, että näin ei tule olemaan tulevaisuudessa.

Mutta kukaan ei voi kiistää, että näin ovat asiat tällä hetkellä. Voi olla että vain muutamien opettajien sopimaton luonne on aiheuttanut sen, että koko opettajakunta on joutunut naurunalaiseen asemaan. Siitä huolimatta sanoisin, että niiden jotka todella ajattelevat kasvatusjärjestelmän parasta − niiden joilla on vähääkään voimia työskennellä tai saada muut toimimaan oman tahtonsa mukaisesti − niiden tulisi ottaa hyvin tiukka linja tässä asiassa. Tämä on mahdollista vain niille, jotka ovat suoraan tekemisissä opettamisen kanssa, koulutarkastajat eivät siihen missään tapauksessa pysty. Mitään hyödyllistä ei saada aikaan sillä, että opettajat, sen sijaan että herättäisivät tiedon janon lapsessa tai kenessä tahansa oppilaassa, pakottavat heitä nielemään tietoa kuin vastenmielisiä pillereitä.

 

Mitä ihanteisiin tulee, mieleeni tulee vielä yksi asia: opettajien moraali ja käyttäytyminen. Monet opettajat eivät lainkaan ajattele mitä puhuvat. On monia opettajia, jotka selitettyään tunnilla päihteiden haitallista vaikutusta, ryhtyvät heti tunnin jälkeen tupakoimaan luokan ulkopuolella osoittaen täten erittäin huonoa esimerkkiä. Jos he olisivat päihdevalistuksen sijaan tupakoineet avoimesti, silloin vaikutus ei ehkä olisi ollut niin huono. Mutta tällainen kaksinaamainen käyttäytyminen aiheuttaa ilman muuta tottelemattomuutta oppilaissa. Oppilaat ajattelevat helposti, että tällaisten päihteiden käyttö on varmaan nautinnollista ja tästä syystä opettajat haluavat nauttia niistä yksin eväten ne oppilailta.

 

Monissa oppilaitoksissa ovat opettajat jakautuneet kahteen tai useampaan ryhmään, jotka yrittävät kukin houkutella oppilaita omaan leiriinsä. Nämä opettajat yrittävät herättää oppilaissa halveksintaa toisen ryhmän opettajia kohtaan puhumalla pahaa heistä, ja tämän seurauksena oppilaat tulevat levottomiksi ja kurittomiksi. Tällöin on turha valittaa sanomalla: ”Nykyään oppilaat eivät kunnioita lakia ja järjestystä”. Onko oppilaiden syytä, jos ne joiden pitäisi opettaa heille kuria, eivät täytä velvollisuuksiaan tunnollisesti? Monet opettajat ja professorit ottavat aktiivisesti osaa politiikkaan, ja käyttävät hyväkseen henkilökohtaisen vaikutusvaltansa avulla vilpittömiä, idealistisia nuoria oppilaita pyrkiessään omiin poliittisiin päämääriinsä. Miten oppilaat voisivat ikinä oppia kurinalaisuutta tällaisissa oloissa? Politiikka on, ainakin nykyisellään, pelkkä keino pyrkiä mustaamaan muita. Siinä ei ole hyvää tarkoitusta, ei vilpittömyyttä eikä minkäänlaista kurinalaisuutta. Mottona on nykyään: ”Murskaa vastustaja keinolla millä hyvänsä”. Tärkein syy oppilaiden kurittomuuteen on koulujärjestelmän liiallinen politisointi. Muut syyt ovat vähäisempiä, ja ne ovat riippuvaisia rahanahneen yhteiskunnan tekemisistä ja tekemättä jättämisistä. Joka tapauksessa kurinalaisuuden opettamisessa koulujärjestelmän ja vanhempien käytöksen osuutta ei voida jättää kokonaan vaille huomiota.

 

En usko, että henkilöt jotka syystä tai toisesta ovat vetäneet opiskelijat mukaan politiikkaan, voisivat vieroittaa opiskelijat politiikasta olivatpa heidän kehotuksensa luopua siitä sitten miten vakuuttavia tahansa. Tällä hetkellä asiat ovat tulleet siihen pisteeseen, että pelkät kehotukset eivät enää vaikuta. Tilanteen korjaamiseksi on koko koulutusjärjestelmä organisoitava uudelleen. Oppilaat on saatava noudattamaan kurinalaisuutta käyttämällä psykologisesti ja pedagogisesti oikeita keinoja.

Kun lapset tulevat kouluun, on kodin ympäristö jo tehnyt oman vaikutuksensa heihin. Koulussa heidän on äärimmäisen vaikeaa vapautua perheensä vaikutuksesta, oppivat he siellä mitä tahansa tai miten paljon tahansa.

 

Lapsi näkee kaiken siinä valossa kuin asioihin on perhepiirissä suhtauduttu, sen kehittymätön mieli oppii tutustumaan maailmaan, ymmärtämään sitä, ottamaan vastaan ajatuksia ja hallitsemaan kieltä ilmaistakseen niitä. He omaksuvat kotona vanhemmiltaan mekaanisesti ilman pienintäkään epäröintiä tavan jolla nämä haluavat lastensa näkevän maailman ja suhtautuvan asioihin. Tästä syystä pääasiallinen vastuu lasten tutustuttamisesta maailmaan kuuluu vanhemmille tai huoltajille. Tapa, jolla vanhemmat toteuttavat kasvatustehtäväänsä vaikuttaa siihen, millaisilla piirteillä ja kyvyillä varustettuina yhteiskunta saa aikanaan ottaa vastaan nämä lapset. En epäile lainkaan sanoa, että nykymaailmassa vanhemmat eivät vielä ole kehittäneet systemaattisia menetelmiä lasten mielen kehittämiseksi. Useimmat ns. koulutetutkin ihmiset ovat joko tietämättömiä tai tahallisen piittaamattomia lastensa kasvatuksesta. Heidän tietämättömyytensä voidaan antaa anteeksi, mutta miten voisimme hyväksyä heidän piittaamattomuutensa? Perhe, joka on ottanut lapsen yhdeksi jäsenekseen, joutuu luonnollisesti kantamaan päävastuun lapsen fyysisestä, psyykkisestä ja henkisestä kehityksestä.

 

Kuten opettajilla, myös tavallisilla ihmisillä on omat ongelmansa elämässään, ja itse asiassa opettajien ongelmat ovat vain osa laajempia sosiaalisia ongelmia. On aivan totta, että nykyään ihmisillä on tarmokas pyrkimys voittaa paikan, ajan ja henkilön rajoitukset fyysisessä maailmassa. Tämä suuntaus pyrkii väkisin vetämään ihmisiä mukaansa. Seuraisipa hyvää tai ei, vauhti on tärkein kriteeri ja siitä syystä erilaiset sosiaaliset trendit eivät pysy toistensa tahdissa pyrkiessään eteenpäin. Jotkut edistyvät pitkälle ja toiset jäävät jälkeen, ja tämä johtaa siiten, että yksi osa yhteiskunnasta, joka oli lähellä, siirtyy kauas ja kaukana toisistaan olleet osat siirtyvät lähekkäin aiheuttaen koko rakennelman romahtamisen. Olkimaja säilyy sellaisena kuin se on ollutkin, mutta sähköjohto vain vedetään seinän läpi.

Ainoa ruoka on keitetty riisi, joka likoaa kylmässä vedessä, mutta vanha keitin on korvattu sähköliedellä. Tällaiset epäsuhtaisuudet ovat nykyään yleisiä yhteiskunnassa. Elämän eri osa-alueet etääntyvät toisistaan aiheuttaen epätavallisen suuria aukkoja. Tämän seurauksena myös ihmismielen luonnollisuus on vähentynyt. Ihmiset ovat menettäneet kyvyn ajatella mitään muuta kuin tyhjää, mekaanista roskaa. Näin sosiaalisen elämän karavaani kulkee eteenpäin. Nykyään vanhemmat voivat oikeutetusti sanoa: ”Elinvoimastamme on tuskin mitään jäljellä kohdattuamme elämän myötä- ja vastoinkäymiset. Tästä syystä emme voi omistautua lasten kasvatukseen koko sydämestämme. Elämän kovat realiteetit ovat imeneet meistä kaiken hellyyden ja herkkyyden. Miten voisimme pitää huolta lapsistamme? Meillä ei aina ole resursseja huolehtia heidän ruuastaan ja vaatetuksestaan, saatikka sitten vastata kaikkiin heidän psyykkisiin tarpeisiinsa.

 

Me tiedämme, että lapsia tulisi opettaa leikin ja huvinpidon avulla, sekä kotona että sen ulkopuolella, mutta onko tämä mahdollista meille? Meidän on jopa lähetettävä lahjakas poikamme ruokakauppaan ostamaan suolaa, öljyä, mausteita jne., jolloin hän joutuu keskeyttämään lukunsa. Tiedämme, että se on väärin, mutta meillä ei ole muutakaan mahdollisuutta, sillä meillä ei ole varaa pitää kotiapulaista.” Tämä on ehkä totta, mutta se ei ole asian ydin. Jotta lapset saataisiin omaksumaan terveen maailmankatsomuksen, kaikkein tärkein asia on luja idealismi, ja tämän herättämiseksi vanhemmat tarvitsevat vain kahta ominaisuutta − itsehillintää ja hyvää arvostelukykyä. Tarkastelen ensin hyvää arvostelukykyä. Asioiden vieminen läpi terrorisoimalla lapsia ei ole ainoastaan tietyn opettajaryhmän menetelmä; tähän syyllistyvät perheenjäsenet joskus jopa muita enemmän. He ahdistavat lapsiaan, kertovat heille valheita, riitelevät rääväsuisesti heidän kuullen, huijaavat ja piinaavat heitä, ja kuitenkin he odottavat, että jonain päivänä heidän lapsistaan tulee yhteiskunnan kunniallisia jäseniä − että nämä tuovat mainetta suvulle.

 

Kun lasten ei tee mieli nukkua tai juoda maitoa, heitä pelotellaan kutsumalla kuviteltuja peikkoja tai pelottavia haamuja. Lapset ovat luonnostaan pelottomia, mutta heidän mielensä maalataan täyteen kauhukuvia. Tällä menetelmällä vanhemmat saavat väliaikaista hyötyä, mutta ei edes koko elämän kestävä vahingonkorvaus voi korvata lapsille aiheutettua vahinkoa. Kun näistä lapsista varttuu nuoria, ei haamujen varjo ole jättääkseen heitä. Haamut syöpyvät mieleen pysyvästi. Kun vanhemmat ovat lähdössä pidemmälle matkalle tai heidät on kutsuttu teatteriin tai muualle, lapset saattavat ryhtyä ruikuttamaan päästäkseen mukaan. Silloin vanhemmat rupeavat helposti kertomaan valheita. He huiputtavat lapsia tavalla tai toisella ja lähtevät. Kun lapset pääsevät perille tästä valheellisuudesta, he alkavat myös kertoa valheita, ja salatakseen toiveensa ja tekonsa vanhemmiltaan he rupeavat vähitellen valehtelemaan yhä enemmän.

 

Vanhemmat petkuttavat lapsiaan monin tavoin. He yrittävät pitää lapsia erossa tietyistä asioista nimittämällä makeaa katkeraksi ja nautittaviksi sopivia asioita sopimattomiksi. Ylittämällä kielletyn rajat ja nuuskimalla uteliaasti, kuten ihmiselle on luontaista, lapset saavat selville miten asiat todella ovat, ja he huomaavat että heidän vanhempansa ovat tähän asti huiputtaneet heitä roimasti. Tämän seurauksena he alkavat valehdella sekä vanhemmilleen että ystävilleen ja luokkatovereilleen. On siis aivan selvää, että lapset saavat ensimmäiset oppituntinsa valehtelemisessa ja pettämisessä kotona omilta vanhemmiltaan.

 

Yleensä vanhemmilla on kotona erilaisia näkemyksiä eri asioista, mutta heidän olisi kuitenkin löydettävä tapa sovittaa yhteen näkemyksensä kunnioittaen toistensa mielipiteitä. Valitettavasti usein käy niin, että heiltä puuttuu kyky saada aikaan sovinto; kumpikin yrittää vain korostaa omia näkemyksiään piittaamatta toisen mielipiteistä. Seurauksena on järjettömiä kiukunpuuskia ja kaiken itsehillintänsä menettäen ja alkavat käyttäytyä varsin alkeellisella tavalla. Vaikutukset lapsiin ovat tuhoisia, sillä he oppivat näin uppiniskaisuutta vanhemmiltaan. Jos äiti tai huoltaja on uppiniskainen, sama sairaalloinen ominaisuus ilmenee myös vaille huomiota jätetyssä lapsessa, jonka on kärsittävä siitä pitkän aikaa psyykkisenä sairautena.

Jos, kuten joissain tapauksissa, lapsen toiveet täytetään (mikäli ne eivät ole kohtuuttomia) tällä ei ole mahdollisuutta uppiniskaisuuteen. Perheessä, jossa vanhemmat ovat menettäneet mielentasapainon varattomuuden tai jonkin muun syyn takia, vanhemmat käyttäytyvät helposti töykeästi lapsiaan kohtaan, oli siihen sitten aihetta tai ei. On luonnollista, että tämän myötä lapset lakkaavat kunnioittamasta vanhempiaan. Tämä tekee perheen yhä levottomammaksi, ja vanhempien on käytettävä yhä kovempia keinoja. Vanhemmat, jotka ovat esimerkiksi keski- tai ylemmän tason valtionhallinnon virkamiehiä tai poliiseja, joutuvat työssään komentamaan muita töihin tai valvomaan työläisten ja alaisten työskentelyä, jolloin helposti unohtuu taito puhua lempeään sävyyn. Joillekin tulee tavaksi käyttää jatkuvasti kovaa kieltä tai komennella. Heidän lastensa ei silloin ole helppo oppia hillitsemään kielenkäyttöään. Tällaiset vanhemmat kärsivät usein ylemmyyskompleksista jopa ystäväpiirissään. Myötätunnon osoittaminen muille ja myönteisen sosiaalisen ilmapiirin luominen käy heille ajan mittaan mahdottomaksi.

 

Jotkut vanhemmat sanovat yhteiskunnan ongelmien tekevän heistä niin kiireisiä ja varattuja, etteivät kykene pysymään ajan tasalla kaikessa. Tästä huolimatta väitän, että järkevät vanhemmat pystyvät välttämään tällaista laiminlyöntiä. Jos vanhemmat eivät kykene täyttämään vähimmäisvelvollisuuksiaan, minun on pakko todeta, että he osaltaan edistävät epäsosiaalista mielenlaatua. Tekemällä lapsistaan epäsosiaalisia he rasittavat tarpeettomasti poliisilaitosta ja tämän lisäksi näiltä ihmiskehossa asustavilta eläviltä olennoilta evätään mahdollisuus tulla todella ihmisiksi vain sen takia, että vanhemmilta ei riitä heille edes hieman rakkautta ja huomiota.

 

On vielä tietty ryhmä ihmisiä, joita en voi vapauttaa vastuusta lasten kasvatuksessa, nimittäin kirjailijat. Kirjailijat ovat itse asiassa eräänlaisia opettajia − koko yhteiskunnan opettajia.

 

Etäisyys kiihottaa mielikuvitusta kun taas läheisyys tuntuu ikävystyttävältä. Ihmismieli saa tyydytystä sielun kuvitelmista. Tästä syystä unelmien fantasiat ovat miellyttävämpiä kuin kova todellisuus. Kirjailija heijastaa kuvaa todellisuudesta unelmien peilin avulla ja tämä vetoaa helposti ihmismieleen. Tällaiset kuvitelmat vaikuttavat suuresti lapsen mieleen. Mitä enemmän he kasvaessaan tottuvat todelliseen maailmaan, sitä enemmän tämä kuvitelmien vaikutus vähenee. Aikuiset haluavat nähdä elämänsä peilikuvan tuomalla unelmien peilin lähemmäksi todellisuutta, mutta lapsilla ei juurikaan ole tällaista pyrkimystä.

He haluavat päästää mielikuvituksensa lentämään vapaasti kohti unelmien taivaanrannan värikästä sateenkaarta. He haluavat lähteä johonkin kaukaiseen, tuntemattomaan maahan leikkimään kuun ja tähtien kanssa, ja tällaisen fantasian ja kehtolaulujen myötä he vaipuvat uneen. Ne kirjailijat, jotka kirjoittaessaan pitävät mielessään tämän lapsen mielen erityisen piirteen, voittavat helposti puolelleen poikien ja tyttöjen sydämen ja nämä omaksuvat halukkaasti heidän viisaat sanansa ja opetuksensa. Tästä syystä nimitän kirjailijoita yhteiskunnan opettajiksi. Jos nämä opettajat ovat tietoisia velvollisuuksistaan, silloin − huonosta kotikasvatuksesta huolimatta − lapset voidaan ohjata pois vääriltä poluilta. Halvat salapoliisiromaanit ja seikkailukertomukset tai nationalistiset tai nurkkakuntaiset kertomukset saattavat viehättää nuoria, mutta ne vievät heiltä vähitellen arvostelukyvyn. Suurten henkilöiden elämäkerrat voivat inspiroida lapsia, jos ne on kirjoitettu helpolla ja mukaansatempaavalla tyylillä.

 

Suurilla henkilöillä tarkoitan vain niitä, jotka ovat pyrkineet edistämään koko ihmiskunnan hyvinvointia. En tarkoita tässä suuria intialaisia, suuria englantilaisia, suuria venäläisiä tai suuria amerikkalaisia. Yhteiskunnassa on vain muutamia ihmisiä, joiden voidaan sanoa olevan todella merkittäviä ihmisiä. Jotkut ihmiset pyrkivät jakamaan ihmiskuntaa, mikä johtuu joko heidän samskaroistaan (menneiden tekojen piilevät reaktiot), pelostaan tai tietoisesta itsekkäiden etujen ajamisesta. He haluavat syöttää lapsille omaa vääränlaista näkemystään kirjallisuuden avulla, jotta näistä lapsista tulisi tulevaisuudessa heidän kannattajiaan. Elämänkertojen kirjoittajien on pidettävä kynänsä visusti erossa tällaisten ahtaiden näkemysten ohjaamien epäinhimillisten henkilöiden vaikutusvallasta. Ne sietämättömät ideologiat, joita on nykyään pantu liikkeelle joissakin maissa levittämään huonon, perverssin kirjallisuuden avulla tiettyjä nationalistisia tai taloudellisia dogmeja, saastuttavat lasten mielen. Aikanaan näistä lapsista voi tulla tietyn ryhmän tai tiettyä ismiä levittävän puolueen vakaita kannattajia, mutta missä määrin he voivat tuntea olevansa ihmisiä?

 

Myös radio antaa hyvät mahdollisuudet esittää lapsille hyvin suunniteltuja, kasvattavia kertomuksia. Sen avulla heille voidaan helposti kertoa lapsipsykologien kirjoittamia kiinnostavia ja kasvattavia tarinoita. Jos vanhemmilla ei ole varaa radiovastaanottimiin, voidaan tällaisia ohjelmia kuunnella tiettyyn aikaan kouluissa, puistoissa tai jopa leikkikentillä. Mutta edellä mainittu ongelma saattaa jäädä ratkaisematta, sillä jos radion hallinto on tietyn puolueen käsissä, se saattaa pyrkiä tekemään kuuntelijoistaan pikemminkin puolueen kannattajia kuin ihmisiä. On tietysti yksi keino välttää tällainen tilanne, nimittäin radioyhtiön johdon antaminen ei-poliittisista, kulttuuri- ja kasvatusalan henkilöistä koostuvan johtokunnan käsiin.

 

Jokin aika sitten monet koulutusalan laitokset eri puolilla maailmaa valittivat usein, ettei suurten henkilöiden ja johtajiensa muistopäiviä vietetty asiaankuuluvalla tavalla; toisin sanoen heidän maansa olivat vähitellen menettämässä esikuvansa unohtaessaan huomattavat merkkihenkilönsä. Nämä valitukset eivät ehkä ole aivan perusteettomia. En kuitenkaan usko seremonioilla ja muistopäivillä olevan juuri mitään arvoa, kun näemme miten niitä vietetään. Runsaan palkkion toivossa joku häikäilemätön herra Roistonen tai herra Rötökselä, jolla ei ole mitään aatteellista näkemystä, kutsutaan päävieraaksi tai kunniavieraaksi. Puhujat pitävät korkealentoisia puheita siloitellulla kirjakielellä yksi toisensa jälkeen huomauttaen kukin vuorollaan: ”Meidän on aika ymmärtää uudessa valossa sen ja sen henkilön tekemän työn merkitys. Pelkkä puheiden pitäminen ei riitä − näitä ajatuksia on toteutettava käytännössä. Vain silloin muistotilaisuutemme on pitämisen arvoinen.” Heti puheen jälkeen he vilkuilevat ympäriinsä ja kysyvät: ”No miten meni?”. Ilmeisesti puhujan ei koskaan ollut tarkoituskaan toteuttaa sen ja sen henkilön ajatuksia käytännössä, vaan hän puhui saadakseen taputuksia yleisöltä.

 

En väitä, etteikö tällaisilla muistotilaisuuksilla olisi lankaan arvoa. Jos muistotilaisuuksien ja vuosipäivien järjestäjät todella haluvavat antaa tietyn merkkihenkilön ajatuksille käytännön muodon, silloin kyseisiä ajatuksia olisi näissä tilaisuuksissa tuotava esiin laajemmin yleisölle, etenkin lapsille, eikä tyydyttävä pelkkiin puhujien jaarituksiin. Niiden esittämiseen soveltuvat kuvat ja näytelmät paremmin. Kuvien avulla esitetty Ramayana on kiinnostavampi ja opettavaisempi kuin kirjoitettu, sillä ne jotka eivät ymmärrä kirjoitettua kieltä ymmärtävät kyllä taiteilijan kuvakieltä. Kuvien jälkeen tulee näytelmä. Yleisö pitää hyvin kirjoitetun näytelmän jokaista henkilöhahmoa elävänä ja todellisena. Rakastettu johtaja − merkittävä henkilö − tulee puhumaan ihmisille, erityisesti lapsille, heidän ymmärtämällään tavalla. Silloin katsojat avaavat sydämensä ja mielensä suljetut ovet ja keskinäisen kontaktin synnyttyä he ilmaisevat ajatuksiaan vapaasti. Siksi väitän, että todellisen kasvatuksen antamisessa, olivat vastaanottajat sitten minkä ikäisiä tahansa, hyvin kirjoitettu ja näytelty näytelmä voi saada suunnattomasti hyvää aikaan.

 

Nykyään elokuvat tuntuvat kiinnostavan kaiken ikäisiä ihmisiä ja niinpä elokuvan tekniikkaa kehitetään yhä pidemmälle. Elokuvien suomaa mahdollisuutta tulla lähemmäksi ihmistä, voidaan hyvin käyttää kasvatukseen. Mielen sopukoissa piileksivän pedon harhaan johtamina ihmiset antavat helposti periksi mielen alemmille taipumuksille. Mutta kasvatuksen ja ympäristön parantaminen voi auttaa saamaan tämä peto hallintaan ja tottelemaan nöyrästi pienintäkin viittaustamme. Tämän saavuttamiseksi ihmisten on ensinnäkin taisteltava eläimellisiä taipumuksiaan vastaan, mikä ei ole ruusuilla tanssimista. Niinpä ovelat riistäjät, saadakseen ihmiset omaan valtaansa, kannustavat heidän eläimellisyyttään.

Elokuvateollisuutta vaivaa sama vanha epäkohta. Sitä hallitsee kourallinen kapitalisteja, jotka tekevät kansan maun mukaisia elokuvia. Alhaisiin eläimellisiin haluihin vetoavat ajatukset, ilmaukset ja kuvat vetävät luonnollisesti puoleensa tavallisia ihmisiä, ja idealistien ihanteet vesittyvät tai kieroutuvat perin pohjin tällaisten ajatusten, ilmausten ja kuvien turmeltuneessa puristuksessa. Puhtaasti kaupallisille elokuvantekijöille on luonnollista käyttää hyväkseen inhimillisiä heikkouksia. Juuri näin tapahtuukin. Sellaisissa elokuvissa, jotka on kielletty alle 18-vuotiailta, käy usein enemmän nuoria kuin aikuisia. Joskus tämä teksti ”kielletty alle 18-vuotiailta” asetetaan mahdollisimman houkuttelevasti esiin, jotta nuoret kiinnostuisivat.

Yhteiskunnallisen kasvatuksen kannalta tällaisen tilanteen ei voi antaa jatkua pitempään. Jos haluamme elokuvilla olevan minkäänlaista myönteistä vaikutusta, silloin niiden tuotanto on annettava jollekin poliittisesti riippumattomalle kulttuuritoimikunnalle eikä liikemiehille tai valtiolle. Sellaisissa maissa, joissa tällainen toimikunta on valtion alainen, on aina vaara, että elokuvateollisuutta käytetään enemmän puoluepropagandaan kuin kasvatukseen. Toinen haittapuoli elokuvien valjastamisessa puhtaasti propagandan käyttöön on siinä, että silloin ei näytelmien ja kirjallisuuden kauneus pääse esiin; se alennetaan puoluepropagandaa suoltavan kovaäänisen tasolle.

 

Täydellisen toimintavapauden antaminen kokeneille ja päteville ohjaajille hyvien elokuvien tuottamiseksi ei ollenkaan huono idea. Pikemminkin näin voidaan tuottaa samanaikaisesti nautintoa ja kasvatusta. Eräs Länsi-Bengalin osavaltion jonkin aikaa sitten tuottama elokuva on tästä hyvä esimerkki.

 

Lopuksi sanoisin, että ne opettajat, näytelmäkirjailijat, näyttelijät, lastenkirjailijat ja radioartistit, joiden työpanos on ehdottoman välttämätön, jotta lapsiin voidaan kylvää täyden ihmisyyden siemen ja sen taimi saadaan täyteen kukoistukseen lehtineen, kukkineen ja hedelmineen, on vapautettava aineellisen toimeentulon huolista niin että heidän luomisvoimiaan ja kykyjään voidaan käyttää täydesti hyväksi. Jos me vain muistutamme heille jatkuvasti heidän suuresta vastuustaan välittämättä heidän ongelmistaan, emme voi saavuttaa mitään.