Etiikka ja yhteiskunta

Sanan samaj (yhteiskunta) sisäinen merkitys on edetä yhdessä. Yhteiskunnan elinvoimaisuus on riippuvainen kahdesta tekijästä: sen kollektiivisesta luonteesta sekä sisäisestä dynaamisuudesta. Aktiivisesti toimivalle voimalle on ominaista, ettei sen liike ole aivan suoraviivaista, pikemminkin se on rytmistä tai aaltomaista. Toisin sanoen tämä rytmisyys tai aaltoliike ei ole lineaarista vaan sykäyksittäistä. Myös yhteiskuntaa eteenpäin vievä voima on sykäyksittäistä. Kun yksilön elämälle luonteenomainen liike vaikuttaa yhteiskunnan kollektiiviseen rytmiin, juuri tuohon useiden yksilöiden kollektiiviseen liikkeeseen sisältyy yhteiskunnan rakentamisen siemen − siihen sisältyy mahdollisuus luoda universaali älyllinen rakenne, jota inspiroivat suuret ja ylevät ajatukset.

Jos haluamme ymmärtää tietyn asian luonnetta analysoimalla kyseisen sanan sisäistä merkitystä, silloin meidän on epäilemättä todettava, että ihmiskunta ei ole vielä kyennyt rakentamaan yhteiskuntaa, joka olisi nimensä arvoinen. Oikeastaan on turhaa edes puhua yhteiskunnan rakentamisesta, sillä ihmisillä on nykyään vain hyvin kalpea aavistus siitä mitä tavoitteita yhteiskunnalle tulisi asettaa.

 

Dynaamisuus merkitsee aktiivista pyrkimystä tuhota vanha staattinen järjestelmä ja rakentaa uusi. Juuri tähän pyrkimykseen iskeä vanhoihin, aikansa eläneisiin rakenteisiin sisältyy mahdollisuus luoda uusia rakenteita ja normeja. On väärin päätellä että kukistettu voima olisi täysin laantunut, jos se on väliaikaisesti pysähtyneessä tilassa, koska sillä on yhä mahdollisuus vastatoimiin. On luonnollista, että kukistettu voima pyrkii vastustamaan nousevaa voimaa, sillä tämä on sen ainoa mahdollisuus säilyä hengissä. Mutta se ei voi kovinkaan helposti ryhtyä vastatoimiin. Olen jo maininnut mistä syystä: hyökkäävän voiman aaltoliikkeen pysäyttäminen on luonnonlakien vastaista. Tästä syystä mitkään yksityiset etunäkökohdat eivät voi pysäyttää yhteiskunnallista edistystä, oli yhteiskunta sitten tyypiltään millainen tahansa. Maailmanhistorian huolellinen tarkastelu osoittaa, että jokainen vastavallankumoukseen tähtäävä toimi on aiheuttanut ihmiskunnalle suunnattomasti psyykkistä kärsimystä ja taloudellista ahdinkoa ja heittänyt sen synkkyyden ja epätoivon suohon. Mutta − vaikka vastavallankumous pidentääkin systalttisen tauon kestoa, seuraavassa vaiheessa se nopeuttaa ihmiskunnan uutta laajentumisvaihetta − se saa vallankumouksen voitokkaat vankkurit vyörymään eteenpäin yhä suuremmalla voimalla.

 

Ilmentyykö tämä luonteeltaan dynaaminen liikevoima järjenvastaisesti tai sattumanvaraisesti? Ei. Yksilön kehittymättömän mielen pyrkimykset näyttävät oikuilta ulkoiselle maailmalle, mutta yhteiskunnan kollektiivisessa elämässä ei ole sijaa oikullisuudelle. Kollektiivista liikettä ei myöskään aina hallitse äly − tosin yhteiskunta ei voi edetä nopeaan tahtiin jos tietämättömyys hallitsee sitä. Ihmiset saavat rakentavia ideoita sisäisten voimien konflikteista, mutta älykkyys, jota tarvitaan estämään yhteiskunnan sisäisen elinvoiman rappeutuminen, ei ilmene yhtenäisesti kaikissa ihmisissä.

 

On ihmisiä, joissa tämä älykkyys ilmenee selvästi, mutta väittäisin että tällä älykkyydellä on tietty arvonsa, arvosteltiin sitä sitten miten paljon tahansa. Helpoin tapa osoittaa tämä erityinen arvo on tutkia sen tehokkuutta käytännössä. Sanan ”tehokkuus” tulkinta nostattaa usein myrskyn filosofien vesilaseissa, sillä sekä materialistit että idealistit perustelevat väittämiään tässä asiassa enemmän tai vähemmän samansuuntaisesti. Minun on todettava, että materialistien argumentit ovat jossain määrin ristiriitaisia, sillä ns. tehokkuutta jossakin asiassa voi mitata vain puolueeton henkilö. Lisäksi arviointihetkellä tuon henkilön mielen on oltava materian yläpuolella. Yritän selventää tätä hieman.

Materialistille aine on kaikki kaikessa. Materialistisen näkemyksen mukaan mieli on syntynyt aineesta kemiallisen muutoksen kautta, joten sillä ei ole mitään itsenäistä tai erityistä statusta aineellisen arvonsa lisäksi. Jos mieli tosiaan on tällainen, kuka silloin pystyy arvioimaan tehokkuutta? Miten pitkälle on perusteltua hyväksyä mieli tuomariksi samalla kun periaatteessa sen koko olemassaolo kiistetään? Ja toisaalta, jos mielelle annetaan kunnia toimia tuomarina, kestävätkö silloin enää materialismin perusteet? Se pikemminkin antaa periksi idealismille. Materialismiin liittyy monia muitakin ristiriitaisia väittämiä, mutta ne eivät liity tähän aiheeseen. En halua myöskään väittää maailmaa pelkäksi illuusioksi lennokkaiden idealistien tapaan. Kuitenkin mielelle on annettava sen ansaitsema erityinen asema. Vaikka fyysinen keho näyttääkin olevan se kehys, jonka puitteissa myös ajattelu tapahtuu, psykologit ovat varmaankin yhtä mieltä siitä, että juuri mieli ottaa vastaan ja käsittää ajatukset. Heidän on myös myönnettävä, ettei mitään kohdetta voida arvioida absoluuttisessa mielessä, ellei keksitä yleispätevää mittatikkua mielen arvioimiseen.

 

Miten on mahdollista löytää lukemattomien suhteellisten tekijöiden joukosta yleisesti hyväksyttävä mittausväline, joka sopisi kaikiksi ajoiksi, kaikkiin paikkoihin ja henkilöihin? Mielellä on sekä objektiivinen että subjektiivinen puoli ja sen kehitystasot vaihtelevat, ja vähäinenkin mielen toimintojen erittely osoittaa, ettei se pysty säilyttämään yksilöllistä identiteettiään ilman kohdetta. Mieli tarvitsee kohteen mihin keskittyä, ja mikäli tuo kohde ylittää ajan, paikan ja henkilön, vain silloin mieli kykenee katsomaan näitä suhteellisia tekijöitä laajasta näkökulmasta. Vain suurta ja kaikkialle ulottuvaa mieltä voidaan oikeutetusti nimittää makrokosmokseksi. Sitä yksilömielen ideologista elementtiä, joka kannustaa ihmistä saavuttamaan tuon kosmisen tason, nimitän moraalisuudeksi. Moraalisuuden jokainen näkökohta laulaa äärettömyyden laulua myös kaiken rajallisuuden keskellä. Toisin sanoen ne ylevät ominaisuudet, jotka auttavat ihmistä saavuttamaan kosmisen tajunnantason, muodostavat moraaliperiaatteiden perustan. Yhteiskunnallisen elämän on aloitettava matkansa tämän moraalisuuden kannustamana. Näin päästään eroon sisäisestä konfliktista, joka syövyttää yhteiskunnan sisäistä elinvoimaisuutta ja yhteiskunta pääsee kulkemaan voitokkaasti eteenpäin. Moraalisuuden lisäksi meidän on myös tunnettava ero uskonnon ja dharman välillä ennen kuin voimme jatkaa pidemmälle.

 

Dharma merkitsee autuuden saavuttamista tai pyrkimystä saavuttaa autuus mielen hienosyisiä tasoja avartavien säännöllisten psyykkis-henkisten harjoitusten avulla. Tämä korkeimman autuuden tila on viisaiden tuntema Brahma eli Korkein olento − hartaudenharjoittajan syvin olemus. Sanaa ”dharma” käytetään usein väljästi puhuttaessa ns. uskonnosta. Tämä johtuu siitä, että levittäessään oppejaan kansan keskuudessa lähes kaikkien uskontojen perustajat väittivät olevansa Jumalan sanansaattajia. Mutta yksikään uskonnoista ei noudattanut loogisia periaatteita. Olivatpa tällaisen toiminnan pohjimmaiset tavoitteet sitten millaisia tahansa, voimme todeta että ihmiskunta on menettänyt kalleimman aarteensa − arvostelukykynsä.

Keskiajalla tietyt itsekkäät henkilöt julistivat tietämättömälle kansalle, ”Kaikki mitä sanon, on Jumalan ilmoitusta”, tarkoituksenaan istuttaa ihmisiin pelkoa. Oliko tällaisten oppien levittäminen ihmiskunnalle suotuisaa? Melkein kaikki uskonnot väittävät että vain kyseisen uskonnon seuraajat ovat Jumalan siunaamia ja muut ovat kirottuja ja saatanan kahleissa. Jotkut uskonnot julistavat: ”Meidän profeettamme on ainoa pelastaja. Maallisista kärsimyksistä voi vapautua ainoastaan turvautumalla häneen.” Toiset uskonnot opettavat: ”Minä olen ainoa pelastaja. Jumalan edessä on toistettava rukouksia tietyt kerrat tietyllä tavalla tiettyinä päivinä. Vain tiettyjä eläimiä tulee uhrata. Nämä ovat armollisen Jumalan käskyjä. Ne jotka noudattavat näitä sääntöjä saavat taivaallisen autuuden tuomiopäivänä.” Toiset uskonnot taas sanovat: ”Totisesti poikani, sinun Jumalasi on ainoa Jumala. Muut jumalat ovat vääriä jumalia.” Voitteko kuvitella, että kaikki nämä uskonnot saarnaavat veljeyttä, mutta tämä universalismi käsittää ainoastaan oman yhteisön. Ihmiskunta haukkoo henkeä tällaisten suureellisten veljeyden julistusten keskellä.

 

Omien uskontojensa syvällisten tunnuslauseiden ohjaamina näiden uskontojen seuraajat levittivät nurkkakuntaista vihaa ja syyllistyivät kansanmurhiin. Jos niiden perustajat olisivat nähneet kaiken tämän, he olisivat peittäneet kasvonsa syvästi häveten. Kaikesta siitä verenvuodatuksesta, joka tapahtui keskiajalla, suurimman osan aiheutti tällainen nurkkakuntainen viha. Uskonto tuo mukanaan nurkkakuntaisuutta, suoraan tai epäsuorasti. Nurkkakuntaisuus tarkoittaa uskonnon ympärille kehittynyttä ryhmähenkeä. Keskiajan lisäksi myös kaukaisessa menneisyydessä uskonnot yrittivät tuoda valoa yksinkertaisen ja tietämättömän kansan keskuuteen. Ne toimivat samoin yhä nykyäänkin. Tällaiset uskonnolliset ihmiset ovat aina tuoneet mukanaan onnettomuutta. Itse asiassa heillä ei ole minkäänlaista aitoa rakkautta ihmiskuntaa kohtaan.

Nykyäänkään uskonnon kannattajat eivät koskaan kaihda aseisiin tarttumista, juonittelua tai taloudellista keinottelua jonkin vähäpätöisen maallisen edun saavuttamiseksi. Tästä syystä sanon, että uskonnot ovat aina osoittautuneet täysin kelvottomiksi ja kykenemättömiksi turvaamaan ihmisille edes heidän perustoimeentuloaan henkisestä pelastuksesta puhumattakaan. Saarnaamalla hajaannuksen oppia uskonnot ovat estäneet ihmisiä joka käänteessä ymmärtämästä, että he ovat osa yhtä jakamatonta ihmiskuntaa. Negatiivisen roolinsa tueksi ne ovat levittäneet monta epäjohdonmukaista opinkappaletta − suuren läjän homeista, mätää, madonsyömää papyrusta.

 

Uskonnot haluavat tuoda ihmismielen staattiseen tilaan, sillä sitä, mikä on pysähtynyttä on helppo riistää. Kuitenkin tällainen pysähtyneisyys on aivan mielen luonteelle vastakkaista. Vaikea ongelma! Uskontojen perustajat halusivat ihmisten hylkäävän dynaamisen luonteensa ja hyväksyvän kyselemättä pelon tai harhaluulojen vallassa tietyt ajatukset lopullisena totuutena. Eräät ns. uskonnolliset opettajat välttivät vastaamasta tiettyihin vaikeisiin kysymyksiin teeskentelemällä noudattavansa vaikenemisen hyvettä, jotta heidän tietojensa hataruus ei olisi tullut esiin. Tällä tavoin pääsee koko vastaamisen vaivasta ja teeskentelijä saattaa jopa vaikuttaa oppineelta. Tukahduttaakseen ihmisen tiedonhaluisen luonteen jotkut näistä huiputtajista menevät jopa niin pitkälle, että sanovat uteliaan mielenlaadun olevan pahasta.

 

Ns. uskonnollisissa kirjoissa käsitellään harvoin toisten ihmisten uskonnollisten käsitysten suvaitsemista. En väitä että pitäisi hyväksyä mitä tahansa joku sanoo, mutta kriittisyys ja suvaitsemattomuus eivät ole sama asia. Mistä yleensä on lähtöisin tämä toisten uskonnollisten käsitysten tuomitsemisen pakkomielle? Filosofisten oppien erilaisista näkemyksistä voidaan keskustella asiallisesti olematta loukkaava, ja eri argumenttien filosofiset ja psykologiset heikkoudet voidaan tuoda esiin. Mutta pyrkimys mustata muita ei kerro mistään ylevästä. Ns. uskonnollisissa kirjoissa tuntuu olevan tärkeämpää pyrkimys tuomita muiden näkemyksiä kuin tuoda esiin omia ajatuksia. Nähdessään kaiken tämän juonittelun aidot teologit ja teosofit eivät voi pitää uskontoa korkeassa arvossa. Viisaat sanovat:

 

Yuktiyuktamupadeyam’ vacanam baaka dapi

Anyam’trn’amiva tyajymapyuktam’ padm’janmana

 

Tämä tarkoittaa: Jos vaikka pieni lapsi sanoo jotain loogista, se tulee hyväksyä ja vaikka lootussyntyinen Brahma (mytologinen maailmankaikkeuden luoja) sanoo jotain epäloogista, se on hylättävä muitta mutkitta.

 

Kevalam’ shastramashrityam’na kartavyovinirn’ayah

Yuktihiina vicaretu − dharmahani praja yate.

 

Tämä tarkoittaa: Ei ole toivottavaa hyväksyä mitään pelkästään siitä syystä, että niin sanotaan pyhissä kirjoituksissa, sillä jos epäloogisia opinkappaleita hyväksytään ja toimitaan niiden mukaisesti, tämä johtaa dharman rappeutumiseen.

 

Sanan niiti (moraalisuus) johdettu merkitys on se mikä sisältää opastamisen ominaisuuden. Se on sadhanan tien alkupiste. Sadhana tarkoittaa jatkuvaa pyrkimystä saada aikaan henkinen yhteys Korkeimpaan olentoon. Mutta tämä ei ole moraalisuuden ainoa merkitys. Moraalisuuteen kuuluu erityinen kyky johdattaa ihmisiä kohti täydellisyyttä. Jos moraalisuus ei pysty antamaan ihmisille tarvittavaa sysäystä kulkea kohti täydellisyyttä, silloin se ei ansaitse nimitystä moraalisuus. Moraalisuudella on oltava innostava ominaisuus, joten sillä ei ole varaa menettää dynaamista luonnettaan rajoittumalla johonkin tiettyyn aikaan, paikkaan tai henkilöön. Moraalisuus on siis elävä voima, ja moraalin noudattaminen voi kohottaa ihmiset korkeimmille tasoille, ylimpään tietoisuuteen mietiskelyharjoitusten avulla. On kuitenkin olemassa tietyt rajat sille, miten pitkälle moraalisuus voi johtaa ihmisiä täydellisyyden tiellä. Jos moraalisuus kykenee inspiroimaan ihmisiä saavuttamaan tuon rajan, silloin se on nimensä arvoinen.

 

Moraalisuus ei ole idealistin uneksivaa mielikuvitusta eikä myöskään materialistin keino tyydyttää maalliset tarpeensa. Pikemminkin se antaa ihmisille mahdollisuuden sulauttaa ateistinen objektiivisuus henkiseen (supramundane) subjektiivisuuteen.

Ihmisten on omaksuttava moraalisuuden perusteet heti siitä lähtien, kun toiminnan siemenet istutetaan heihin lapsuudessa. Toiminnalla tarkoitan toimimista yhteisössä. Tältä kannalta katsoen juuri lapsen mieli on moraalisuuden paras kasvualusta. Mutta kenen tehtävä on antaa tällaista moraalikasvatusta? Vanhemmat löytävät vikaa opettajista ja opettajat vuorostaan väittävät, etteivät voi antaa lapsille yksilökohtaista opetusta, kun oppilaita on kaksi- tai kolmesataa. Vaikka onkin totta, että useat vanhemmat ovat käyneet kouluja vain vähän tai ei lainkaan, eikä taas ole kohtuutonta edellyttää että opettajilla on hyvä koulutuspohja, ei ole oikein jättää vastuu lapsen moraalisesta kasvatuksesta pelkästään opettajien harteille.

Opettajien määrän lisääminen kouluissa saattaa ratkaista osittain moraalikasvatuksen ongelman, mutta ratkaisun avaimet ovat vanhempien itsensä käsissä. Jos vanhemmat ovat kykenemättömiä täyttämään tämän velvollisuuden, on opettajien ja muiden hyvää tarkoittavien henkilöiden tällöin astuttava esiin ja osoitettava suurempaa vastuuntuntoa. Muistakaa, että koko ihmiskunnan olemassaolo perustuu moraalisuuteen ja sen käytännön arvo tulee esiin vain silloin, kun se ohjaa ihmisiä inhimillisten ominaisuuksiensa täyteen ilmaisemiseen. Yhteistä pyrkimystä kuroa umpeen ensimmäisen moraalisuuden ilmauksen ja Kosmisen tietoisuuden saavuttamisen välinen kuilu nimitän yhteiskunnalliseksi edistykseksi. Ja niiden henkilöiden muodostamaa ryhmää, jotka toimivat yhdessä kuroakseen umpeen tämän kuilun nimitän yhteiskunnaksi.

 

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *