Eri elinkeinojen harjoittaminen

Elinkeinoksi nimitetään tapaa, jolla henkilö hankkii toimeentulonsa. Mielen kohteena olevat tunteet ja ideat sekä sen kyvyt ovat perusta mielen olemassaololle ja kehitykselle. Hienosyisintä tunnetta, joka täyttää mielen äärettömällä ilolla, voidaan nimittää metafyysiseksi tai henkiseksi kyvyksi. Vastaavasti on olemassa useita fyysisiä tarpeita, joiden tyydyttäminen on välttämätöntä kehon ylläpitämiseksi ja ravitsemiseksi. Sitä tapaa jolla ihmiset hankkivat fyysisessä maailmassa toimeentulonsa, voidaan nimittää heidän elinkeinokseen, esim. lääkärit, opettajat kauppiaat jne.

Vähäinenkin asian tarkastelu tekee kenelle tahansa selväksi, että tällaiset erilaiset elinkeinot ovat jakaneet ihmisiä eri ryhmiin. Tästä syystä vain sellaiset ihmiset, joilla ei ole korkeita ihanteita, pyrkivät usein muodostamaan omia ryhmiään. Ilmiön psykologinen selitys piilee siinä, että ihmisen elinkeino muovaa hänen mielenlaatuaan, ja yhteneväisyydet mielenlaadussa edistävät eri ammattiryhmien muodostumista. Oli ihmisten ammatillinen kateus tai keskinäinen kilpailu sitten miten voimakas tahansa, lakimies etsii seuraa lakimiehistä, sotilas sotilaista, lääkäri lääkäreistä ja sadhu etsiytyy toisen sadhun luokse.

Ihmisluonnon tarkastelu osoittaa selvästi, että mielen pyrkimykset liittyvät fyysisen olemassaolon säilyttämiseen, joten aineelliset tekijät vaikuttavat siihen. Siitä huolimatta, silloin kun ihmisellä on horjumaton korkea ihanne elämässään, mielen materialistinen pyrkimys muuntuu idealistiseksi mielenlaaduksi, joka puolestaan sävyttyy henkisyyden loisteliain värein, ja tämän seurauksena ihminen kykenee nousemaan ryhmäkuntaisuuden yläpuolelle. Henkisen idealismin ja kosmisen katsannon puutteen takia eri ammatteja edustavat ihmiset muuttuvat yhteiskunnan riistäjiksi sen sijaan, että tulisivat hyödyllisiksi yhteiskunnan jäseniksi. He unohtavat että yksilö- ja ryhmäedut ovat kollektiivisen edun ulkopuolelle jääviä pinnallisia keksintöjä.

 

Lakimiehet

 

Käsitelkäämme heti aluksi lakimiehiä. Myönnän, että en kuulu mihinkään yliherkkään tai ääriuskonnolliseen veljeskuntaan. Mielikuva siitä, että lakimiehet ansaitsisivat rahansa pettämällä ihmisiä ja kannustamalla riidanhalua, on mielestäni tosiasioiden vääristelyä. Mutta voisiko tällainen syyte, joka esitetään niin usein, olla täysin väärä? Vaikka asiaa ei voikaan pitävästi osoittaa, on hyvin pitkälle totta, että useimmat lakimiehet haluavat antaa yhteiskunnallisen kaaoksen jatkua. Sen jälkeen kun zamindary-järjestelmä oli lakkautettu eräässä osavaltiossa, eräs lakimies sanoi kerran minulle: ”Ennen zamindarien kesken oli jatkuvasti riitoja, samoin zamindarien ja heidän alaistensa ihmisten välillä ja mekin ansaitsimme jonkin verran. Mutta nykyään ei enää tarvitse käydä oikeudenkäyntejä. Sekä siviilioikeudelliset että rikosoikeudelliset tapaukset ovat vähentyneet.” Kyseisellä lakimiehellä oli hänen oma toimeentulonsa mielessään sanoessaan näin. Yksityisessä elämässään hän oli hyvin rehellinen ja rauhaa rakastava, mutta hänen ammattinsa luonne kannusti häntä tukemaan levottomuuksia, vihollisuuksia ja murhia.

 

Kun tunnetut lakimiehet, pelkästä rahan ahneudesta, vaikka tietävät hyvin asiakkaansa rikoksen vakavuuden, luistavat lain ulottumattomiin älyn ja sanaleikin avulla ja saavat rikollisen vapautetuksi syytteistä, he eivät varmasti auta säilyttämään yhteiskunnan pyhyyttä. Eivätkö myös ne, jotka työntävät yhteiskunnan vääryyden suohon pelkän halpamaisen voiton ja oman edun tavoittelun takia, syyllisty yhtä lailla rikollisuuden tukemiseen? Lain kannalta katsottuna, jos yhteistyö rikollisen kanssa katsotaan rikokseksi, silloin yrityskin pitää rikollinen oikaisutoimien ulottumattomissa on epäsosiaalinen teko (en ole mitenkään taipuvainen käyttämään termiä ”rankaisutoimia”, koska ei voi missään tapauksessa hyväksyä, että ihmisellä olisi oikeus rangaista toista ihmistä).

 

Tällaisilla pyrkimyksillä on kuitenkin vielä vakavampi puoli. Oikeusprosessi ei pääty syyllisen vapauttamiseen lain kourista. Todellisen rikollisen esitaistelijat saavat usein sadistista tyydytystä järjestäessään rangaistuksen viattomalle henkilölle. Ne jotka ovat suoraan osallisia viattoman henkilön rankaisemiseen, ovat varmasti enemmän syyllisiä kuin itse syytetyt.

 

Katsoisin kuitenkin, että lakimiehet ovat välttämättömiä yhteiskunnassa, heidän merkityksensä on keskeisen tärkeä. Tavalliset ihmiset ei useinkaan pysty ilmaisemaan itseään selkeästi. Oikeudenkäynnin aikana pelästynyt ja hermostunut ihminen käyttäytyy niin, että hänen kasvonilmeensä herättää epäilyjä tuomarissa, ja tämä puolestaan voi vaikuttaa tuomioon. On aivan selvää, että tarvitaan asianajajia, jotka voivat pelastaa tavallisen ihmisen tällaisesta hankalasta tilanteesta. Tämän lisäksi asianajajat pystyvät pelastamaan syytetyn vihan ja voimakkaiden ennakkoluulojen aiheuttamalta tiedostamattoman ankaralta tuomiolta.

 

Jos syyllisen tukeminen on epäsosiaalinen teko, eikö sitten ole epäsosiaalista kannustaa yhteiskuntaa suhtautumaan myötätuntoisesti syyllistä kohtaan? Katson että näin ei ole. Asianajajan velvollisuuksiin kuuluu katsoa, ettei kukaan saa ankaraa rangaistusta vähäpätöisestä rikkeestä. Vain asianajaja, ei yleisö, on oikea henkilö selittämään tuomarille, millainen ympäristön paine johti syytetyn tekemään rikoksen ja missä määrin, jos lainkaan, tämä on vastuussa tapahtuneesta. Kun otetaan huomioon että syytettykin on ihminen ja että oikeudenkäynnin aikana hän on avuton, ei ole mitenkään väärin järjestää heille kunnollinen edustus. Tästä syystä pidän epäreiluna tukea niitä, jotka pitävät lakimiehiä yhteiskunnan loisina. He ovat välttämätön osa yhteiskunnan älymystöä.

 

Mitenkään halveksimatta niiden rehellisiä aikeitaan, jotka pyrkivät luomaan erilaisia sovittelu- ja panchayat-järjestelmiä vähentääkseen lakimiehien tuomia kustannuksia, ei itse asiassa pitäisi antaa tuomarikunnan tehtäviä jonkin yksilön tai ryhmän oikkujen varaan. En voi toivoa löytäväni useimmista panchayat- ja sovitteluryhmien puheenjohtajista ja jäsenistä oikeudenkäynnissä vaadittavaa terävää älyä. Voimme toivoa oikeudenmukaisuuden toteutuvan jossain määrin, jos annamme kokeneiden tuomareiden valita panchayat- ja sovitteluryhmien jäsenet. Mutta myös siinä tapauksessa ne antavat helposti vääriä tuomioita, koska tuntevat huonosti lakeja, rehellisyydestä ja arviointikyvystä huolimatta. Tällaisia lipsahduksia emme odota lakimiehiltä. Jos joka haluaa korvata lakimiehet ottamalla käyttöön panchayat-sovittelun laajassa mitassa, silloin on julkisen edun mukaista, että kyseiset virat täytetään nimittämällä, eikä vaaleilla. Jos käytetään vaaleja, tulee ehdokkaiden luonnollisesti olla juristeja. Tällainen järjestely voi myös olla melko hyvä.

 

Ennen lakimiehet ansaitsivat sekä kunnioitusta että rahaa. Nykyään he ovat menettämässä niin kunnioituksen kuin rahansakin. Vapaat lakimiehet ovat yleensä niitä, jotka pitävät kiivaita poliittisia puheita. Ei väitä etteikö kukaan tällaisista lakimiehistä olisi omistautunut kansan palvelemiseen. Silti useimman tavoitteena ei ole niinkään maansa palvelu, kuin omien etujensa ajaminen kaikin keinoin: ”Jos saan poliittista mainetta, sitä parempi, ehkä pääsen vielä parlamenttiin jonain päivänä. En menetä mitään vaikken saisikaan mainetta, minulle joka tapauksessa etua ammatissani, kun minulla on tietyn poliittisen ryhmän tuki takanani.” Nykyajan valveutuneet ihmiset näkevät helposti todellisen motiivit tällaisten henkilöiden kiihkeiden puheiden taustalla. Pieni penkominen tuo esiin syyt, minkä takia nämä vapaat lakimiehet ovat tunkeneet mukaan politiikkaan demokraattisissa maissa. Millään muulla ammattiryhmällä ei ole suurempia mahdollisuuksia pettää ja nylkeä kansaa julkisen palvelun nimissä.

 

Mutta miksi näin on? Ovatko he itse täysin vastuussa petollisuudestaan ja turmeltuneisuudestaan? Varmasti eivät. En syytä heitä vähääkään tästä. Viekkaat ihmiset, sen sijaan että suorittaisivat varkauksia tai ryöstöjä, ryhtyvät tämän tyyppiseen psykologiseen nylkemiseen ja kiristykseen aineellisten puutteidensa takia saadakseen toimeentulonsa.

 

Samanaikaisesti kun yhteiskunnassa toteutetaan erilaisia taloudellisia kehitysprojekteja, lakimiesten määrää ei pitäisi päästää liian suureksi. Koulutusjärjestelmässä tieteen ja teknologian tulisi olla opiskelijoiden tärkein prioriteetti, sitten kaupalliset aineet ja viimeisenä humanistiset aineet. Innokkaista humanisteista älykkäillä yksin tulisi olla mahdollisuus suorittaa syvempiä opintoja humanistisissa tieteissä. Pientä osaa näistä opiskelijoista tulisi kannustaa opiskelemaan oikeustiedettä, edellyttäen että he osoittavat kykyjä sosiologiassa, kansalaistiedossa, valtio-opissa ja logiikassa. Ei ole lainkaan toivottavaa antaa epämoraalisuudelle jalansijaa antamalla opiskelijoille rajoittamattomat mahdollisuudet opiskella oikeustiedettä ja jolloin lakimiehiä valmistuu yli tarpeen.

 

Lääkärit

Shatamarii bhavet vaedyah shasaramarii cikitsakah

”Jos tappaa sata ihmistä, on huono lääkäri,

jos on tappanut tuhatmäärin on kunnon lääkäri”.

Tämä on naurettavaa ja kiusallista − mutta kuitenkin totta. Aivan kuten vanhaan parturiin, ei nuoreen lääkäriin voi luottaa. Mutta syytökset eivät lopu tähän. On mahdollista saada shatamáriin maineen (henkilö joka on tappanut 100 ihmistä) tai sahasramariin maineen (henkilö joka on tappanut tuhat ihmistä) tehtyään marttyyrejä hiiristä ja sioista. Mutta eikö olekin surullista, jos tappaminen jatkuu vielä sen jälkeenkin kun henkilöstä on tullut pätevä lääkäri?

 

Olit sitten mistä tahansa maasta, kerro rehellisesti, kuinka monta lääkäriä kohtaan todella tunnet luottamusta tai kunnioitusta? Tuntemistasi lääkäreistä saatat luottaa yhteen tai kahteen. Ne jotka nauttivat luottamustasi, eivät ehkä nauti kunnioitustasi. Toisin sanoen lääkärit joihin luotat, jotka voivat parantaa potilaan, eivät ehkä ole saatavissa rahan puutteen takia. Tällaisessa tapauksessa luottamuksesi lääkäriin säilyy, mutta et voi pitää häntä ystävänä etkä myös saa mitään kouriintuntuvaa osoitusta hänen humanismistaan, joten et voi osoittaa heille kunnioitustakaan. Lääkärin ammatti on kuitenkin luonteeltaan sellainen, että siihen liittyy enemmän sosiaalista palvelua kuin ammatillista työtä. Sosiaalinen palvelu on sen tärkein ydin. Mutta toisaalta he eivät voi elää pelkästä ilmasta, joten heidän on ansaittava jonkin verran rahaa toimeentuloa varten joko valtiolta, itsenäiseltä elimeltä, valtionyritykseltä tai tavallisilta ihmisiltä − keneltä tahansa, jota he palvelevat. Lääkärin ammatti saattaa tuntua elinkeinolta työttömälle henkilölle, muuta sitä ei voi mitenkään lukea ammatiksi. Avuttomalle ihmiselle − olivat hänen taloudelliset, yhteiskunnalliset tai älylliset resurssinsa sitten miten suuret tahansa − lääkäri on valo pimeydessä hukkuvan pelastusrengas. Kuinka moni tapaamanne lääkärissä on osoittaa tällaista idealismia ja vastuuntuntoa?

 

Jos menet lääkäriin, saat pitkän reseptin pieneen vaivaan. Kaikki on kotiinpäin, jos lääkärillä on vielä oma apteekki. Sama koskee yksityisvastaanottoja − tiettyjä vakiolääkkeitä on saatava työnnetyksi potilaalle. Jokin ”sekoitus” on myös määrättävä, tämä on säännöllinen kuvio. Tarkoitan tässä erityisesti allopaatti-lääkäreitä. Huvittavinta on, että hyvin usein he tekevät potilaasta diagnoosin pelkkien oletusten varassa. Usein huomataan veri-, uloste- ja virtsakokeiden jälkeen, että heidän oletuksensa olivat täysin vääriä, mutta silti yrittäessään selvittä asiaa potilaan on yhtä mittaa lääkkeitä. Tosi surkea tilanne. Tämä on huonoa pilaa avuttoman potilaan kanssa.

 

Nykyiset hoitomenetelmät voidaan jakaa karkeasti kolmeen ryhmään. Yleisin keino taistella sairauksia vastaan on käyttää voimakkaita annoksia lääkkeitä ja ruiskeita. Allopatia, áyurveda ja hakimii kuuluvat tähän ryhmään, koska ne käyttävät voimakkaita lääkeannoksia sekä myrkyllisiä aineita lääkkeinä, vaikka niiden diagnoosi- ja parannusmenetelmät eroavatkin toisistaan. Mutta näissä menetelmissä lääkkeiden valintaan sisältyy suuria riskejä, koske ne hoitavat enemmän sairauden oireita kuin potilasta. Lääkkeiden valintaan sisältyvä riski on sitäkin suurempi, kun on kyse elämästä ja kuolemasta.

 

Kirjoitettaessa reseptejä sairauden ja sairautta levittävän bakteerin perusteella on suurena ongelmana se, että on lähes mahdotonta sanoa jotain varmaa bakteerien luonteesta. On kiistanalainen kysymys, aiheutuuko sairaus bakteereista vai bakteerit syntyvät sen jälkeen kun sairaus on syntynyt.

 

Kahden sairauden oireet saattavat olla samanlaiset, mutta yhden parannuskeinot saattavat osoittautua täysin tehottomiksi tai jopa vaarallisiksi toisen sairauden suhteen. Tämän lisäksi erilaisten myrkyllisten aineiden käyttö, joka on muodissa, saattaa antaa ankaran iskun potilaan elinvoimaisuudelle. Voitte mitä tapahtuu, jos lääkäri ei ole kovin pätevä tai tavoittelee vain voittoa, silloin potilaan hädästä saattaa tulla hämärän keinottelun kohde. Menneinä aikoina jolloin diagnoosit ja lääkemääräykset olivat helppoja ymmärtää, sillä ne perustuivat kehon kolmeen virtaukseen − vata, pita ja kapha. Mutta rauhastoiminnan kehittyessä yhä monimutkaisemmaksi ongelmat ja erilaisten sairauksien määrä ovat myös lisääntyneet. Niinpä on helppo kuvitella, miten vähän tällaisesta diagnoosimenetelmästä voisi olla hyötyä lääkärille, jolla on kolme tai neljä sairautta.

 

Yrittäjät

Ovatko lääkärit ainoa ammattikunta, joka rämpii synnin liejussa? Eivät. Jos kaivaa kenen tahansa liikemiehen mielen sopukoita, huomaa useimmiten jos ei aina, että synnin mädäntynyt jätekasa on saanut aikaan löyhkäävän ilmapiirin. On tultu siihen, että useimmissa paikoissa tähän ammattiin ryhtyminen merkitsee osallistumista hienostuneella tavalla epäsosiaaliseen toimintaan. Sanoin ”hienostuneella tavalla”, koska ammatin aristokraatit nojautuvat siloteltuun kielenkäyttöön

Eikö liikeyritystä sitten voi hoitaa rehellisin periaattein? Miksipä ei, mutta rehellisesti hoidetut liiketoimet eivät anna mahdollisuutta nopeaan rikastumiseen.fhttp://proutist.fi/eri-elinkeinojen-harjoittaminen/

 

Muinoin vedakaudella yhteiskunta jakaantui neljään lohkoon eli varnaan ammattiryhmittäin − vipra eli brahmiini, älymistö; ksattriya, soturiluokka; vaeshya, kapitalisti- eli kauppiasluokka; ja shudra, työläisluokka. Tuolloin rehellistä kaupankäyntiä pidettiin kauppiasluokan eli kapitalistiluokan hyveenä. Mutta nykyoloissa niiden, jotka eivät halua uhrata hyveellisyyttä liiketoiminnalle, on äärimmäisen vaikeaa ,ellei täysin mahdotonta, hoitaa yritystään rehellisesti.

Vaeshya-luokan elinkeino on sellainen luonteeltaan, että minä hetkenä tahansa he saattavat joutua ahneuden valtaan ja ryhtyä halpamaisiin toimiin. Muinaiset vaeshyat käyttivät etunimeä tai titteliä sádhá eli rehellinen, jotta voisivat pitää rehellisyyden ihannetta, sádhá, jatkuvasti esillä. Heidät tunnettiin nimellä sádhá (prákrta -kielessä sáhú − nykykielessä sáo tai sháw).

 

Historia osoittaa, että muinaisista ajoista lähtien vaeshyat, joilla on käypankäynnin monopoli, usein rappeutuvat ja etääntyvät humanismin korkeista ihanteista, ja buddhalaisesta kaudesta lähtien suuri osa yhteiskunnan omaisuudesta on päätynyt heidän käsiinsä. Kiinnittäisin kuitenkin huomiota siihen, että muinaisessa yhteiskunnassa sosiologit ja poliitikot ryhtyivät tiettyihin toimiin pelastaakseen yhteiskunnan vaeshyoiden liialliselta ahneudelta ja vaurauden keskittymiseltä. Keskiajan alkupuolella poliittista valtaa pitävällä ksattriya-luokkalla oli tapana käynnistää jatkuvasti kaikenlaisia kampanjoita, joilla pyrittiin vastustamaan vaeshyoiden pyrkimystä kasata vaurautta. Cárnakya sanoi: ”Liian rikkaksi tullut liikemies on uhka valtiolle. Jos kuningas huomaa jonkin tulleen liian varakkaaksi, hänen tulisi vähentää tämän vaurautta erilaisilla suorilla ja epäsuorilla veroilla, tai muutoin nämä vaeshyat saattavat horjuttaa koko hallintojärjestelmää yrittäessään tehdä valtiosta saaliinhimoisen riistonsa välineet.”

 

Lisäksi Cárn’akya tähdensi, että mikäli verotuksen avulla ei onnistuta hillitsemään jotain äärimmäisen rikasta vaeshyaa, silloin kuninkaan tulisi myrkyttää hänet kuoliaaksi salaisen agentin avulla. Nämä ohjeet ovat todella kovia ja vaikeasti nieltäviä, mutta noina pimeinä ja valistumattomina aikoina näille keinoille ei ollut muuta vaihtoehtoa. vaeshyoille annettiin myös ohjeita: ”Tärkeimmät tehtävänne ovat sekä ansaitseminen että hyväntekeväisyys, ei vaurauden kasaaminen.” Mutta vaeshyat eivät ole kyenneet täyttämään heille ominaisia tehtäviä ja velvollisuuksia missään maassa minään aikana. Muinaiset ihmiset olivat hyveellisiä, viattomia ja yksinkertaisia, ja tuolloin vaeshyat tekivät jossain määrin hyväntekeväisyyttä toivoen parempaa tulevaisuutta seuraavassa elämässä. Nykyään tällä materialismin aikakaudella, vaeshyat noudattavat mottoa ”nyt tai ei koskaan”, eivät ole lainkaan kiinnostuneita sijoittamaan tulevaisuuteensa hyväntekeväisyyden avulla. Intialainen sosiologia opettaa: ”nykymaailmassa ne jotka lahjoittavat ovat todella köyhiä, ja ne jotka ovat todella köyhiä, ovat lahjoittajia ja hyväntekijöitä”.

 

Leikillisesti on sanottu epärehellistä vaeshyoista, että ”ne jotka lahjoittavat ovat todella köyhiä” tarkoittaa sitä, että heidän lahjoituksensa tässä elämässä koituu heidän ansiokseen seuraavassa elämässä, toisin sanoen heidän aikeensa kasata vaurautta on jo saanut absoluuttiset mittasuhteet. Samoin sanotaan, että ”köyhät ovat todellisia lahjoittajia” tarkoittaa sitä, että jättäessään taakseen tämän maailman he luopuvat kaikesta vaivoin keräämästään vauraudesta ja omaisuudesta. He eivät ole sijoittaneet mitään seuraavan elämänsä varalle, joten he jäävät puille paljaille. Mutta nykyajan vaeshyat eivät välitä tällaisista humoristisista huomautuksista. Rahan ansaitsemisen suhteen useimmat heistä ovat todellisia paholaisia (pisháca). Sanskritin kielessä pisháca on se, joka nujerrettuaan eläimen imee sen veren jättäen lihan ja luut jäljelle. Erään intialaisen sanonnan mukaan. ”Verta imevän vaeshyan luonne on arvoituksellinen. Joskus ne juovat jopa puhdasta vettä ainoastaan suodatettuna jo joskus ne juovat saastunuttakin verta ilman suodatusta. Joskus ne potkivat päähän asiakastaan ja joskus ne nuolevat näiden jalkapohjia.”

 

Sana vaeshya tarkoittaa itse useiden eri alojen ihmisiä, kuten kauppiaita ja eri tuotteiden valmistajia, mutta sanan merkitys puhekielessä on toinen. Nykyään vaeshyalla on alettu tarkoittaa vain niitä henkilöitä, jotka ovat omaksuneet voitontavoittelun ostamisen, myymisen ja kaupanvälittämisen avulla ainoaksi tehtäväkseen, sen sijaan että olisi suoraan mukana tuotannossa. Siellä missä voitontavoittelu on ainoa pyrkimys, syntyy kasvupohja kaikenlaiselle alhaismielisyydelle ja epäsosiaalisuudelle. Kehittyneiden maiden vaeshyat ovat ”kunnollisia” siinä mielessä, että vaikka he harjoittavat hienostuneella tavalla toimintaa, joka on yleisen edun vastaista, he eivät kuitenkaan halu ryhtyä sellaiseen toimintaan, joka olisi vahingollista ihmisten terveydelle joko siitä syystä että ihmisen tiedostavat oikeutensa tai sitten omantuntonsa pidätteleminä.

 

Jos nimitän kehittyneiden maiden vaeshyoita sosioekonomisen rakenteen kannalta kiillotetuiksi paholaisiksi, silloin on melko vaikeaa löytää sopivaa termiä kuvaamaan vastaavaa ryhmää takapajuisissa maissa. Nämä vaeshyat eivät lopeta juotuaan uhrinsa veren, vaan ahmivat myös lihan ja luut, ja sen jälkeen he rentoutuvat ja kuuntelevat, uhrinsa nahasta tehdyn rummun säestyksellä, uskonnollisia saarnoja ja pyhiä opinkappaleita ja rakentavat temppeleitä, dharmashálá-keskuksia ja luoja ties mitä kaikkea. He arvostelevat materialismia ja yrittävät estää sen leviämistä, ei niinkään sen filosofisten ja psykologisten puutteellisuuksien takia, vaan siksi että materialismin voimakas vaikutus uhkaa murskata heidän omat pienet lintukotonsa. He tukevat henkisyyttä omaksumatta mitään uskonnollista ideologiaa. Heidän saarnaamansa vääristelty henkisyys sisältää heikkouden siemenen. He saavat samanhenkiset uskonnolliset kauppiaat apureikseen levittämään tätä henkisen kyvyttömyyden aatetta.

 

Tämä vaeshyoiden ja uskontokauppiaiden noidankehä (kauppiaiden pappisryhmä, jotka harjoittavat ns. uskonnollisia seremonioita) − tämä salahanke − pyrkii estämään ihmiskuntaa vaatimasta rohkeasti oikeuksiaan. He haluavat ihmiskunnan uskovan, että tämä riisto ja vaeshyoiden harjoittama verenvuodatus on luonnon laki ei suinkaan mitään väkivaltaa ja että riitetyn ihmiskunnan on aivan turha yrittää luoda turvallisuutta yhteiskuntaan vaatimalla ihmisoikeuksien kunnioittamista. He opettavat, että ihmiskunnan velvollisuus on unohtaa tämä maailma ja nauttia rajatonta onnea mielikuvituksen paratiisissa.

Palaan nyt aiempaan aiheeseeni. Nykyajan vaeshyat ovat päästäneet ahneutensa irti ilmaan mitään ohjaksia. Ehkä he ovat aistineet kuolinkellojensa lähestyvän kuminan. Suuri osa tästä ryhmästä haparoi tyhjää pimeässä etsien elämänsä tietä, sillä heillä ei ole tietoa kontemplaatiosta ja sádhanásta eli epäitsekkäästä henkisestä harjoittamisesta. Heiltä puuttuu täysin harkintakyky ja ajattelevat, että kun elämä on niin lyhyt (aivan kuten Abu Hussein, joka oli kuningas vain yhden päivän ajan), niin on parempi ryöstää niin paljon kuin pystyvät ja paisuttaa mahaansa keinolla millä hyvänsä vaivaamatta päätään millään käsityksillä oikeasta tai väärästä, hyveestä tai paheesta, huonoista tai hyvistä seurauksista.

 

Näiden epärehellisten vaeshyoiden joukossa on joitain petomaisia tyyppejä, jotka esiintyvät hyväntekijöinä poliittisella näyttämöllä. Vuodatettuaan muutamia krokotiilinkyyneleitä he ahmivat ihmiskunnan kitaansa. Hekään eivät ole löytäneet oikeaa tietä elämässä. Heidän ainoa pyrkimyksensä on sumuttaa täysin kansaa valheellisella esiintymisellään toivoen voivansa ehkä siten pidentää aikaansa jonkin verran. He yrittävä estää luokkataistelun julistamalla väkivallattomuutta, vaikka he tietävätkin aivan hyvin, ettei ole samantekevää noudattaako jokainen omassa elämässään henkisiä arvoja. Jos se puuttuu, varsinkin kollektiivisen elämän tärkeiltä osa-alueilta, silloin taloudellisen eriarvoisuuden ja vaeshya-riiston lopettaminen on mahdotonta ilman väkivaltaista yhteenottoa.

 

Pienessä ryhmässä vaeshyoita on alkanut orastaa aito humanismi − he ovat löytäneet tiensä elämässään − ja ainoastaan he ovat päteviä toimimaan johtajina ja neuvonantajina yhteiskuntamme aineellisissa asioissa. Saatan kuulla jonkun tämän vaeshya-ryhmän edustajan sanovan: ”Sen minkä ansaitsen myös menetän − on syntiä kuolla rikkaana.”

 

Eikö ole mitään keinoa pelastua tältä vaeshioiden pirulliselta ahneudelta − näistä rajattomista kauhuista? Jotkut sanovat että valtion tulisi suoraan kontrolloida kaikkia ammatinharjoittajia. Tämä pelastaisi laajat kansanjoukot taloudelliselta sorrolta. Jotkut katsovat, että kaikki pitäisi järjestää osuustoimintana, jolloin ihmiset olisivat oman taloudellisen kohtalonsa herroja. Toiset taas ovat sitä mieltä, että kaupan tulisi olla yksityisissä käsissä ja valtion tulisi vain harjoittaa epäsuoraa kontrollia ja hillitä kapitalistien voitonkeruuta rikoslakien avulla tai, silloin kun epäsuora kontrolli ei toimi, valtio voisi estää korkean verotuksen avulla kauppiaita rikastumasta liikaa. En tuonut tässä esiin niiden näkemyksiä, jotka tukevat suoralta kädeltä kapitalismia, sillä en katso heidän näkemyksillään olevan mitään arvoa. He tahtovat yhteiskunnan puutteiden ja porsaanreikien pysyvän ennallaan, sitä he haluavat sillä niiden avulla he imevät yhteiskunnan elinvoimaisuutta.

 

Yritysten johtaminen

Teknillisten alojen yritysten laajaa kansallistamista ei voida kannattaa useasta eri syystä. Kaksi tärkeää mainittakoon tässä. Ensinnäkin valtion, joka on täysin riippuvainen virkamiehistään, on täysin mahdotonta hoitaa kaikkea suurta ja pienimuotoista teollisuutta ja kauppaa eri puolilla maata (on pidettävä mielessä, riippumatta siitä mitä mieltä ihmiset ovat sanovat eri valtion hallinnosta, valtion virkamiehillä on tärkeä asema, ilman heitä ei valtiovallan toteuttaminen ole mahdollista). Silloin kun tätä yritetään, esiintyy jatkuvasti ylimielistä holtittomuutta tilitarkastuksessa, kirjanpidossa ja yrityksen hallinnossa. Toiseksi valtionyritys ei kykene toimimaan niin joustavasti ja tehokkaasti kuin yksityinen yritys. Yksityinen yritys tekee saman tuotteen alemmin kustannuksin ja tehokkaammin kuin valtionyritys. Ilman valtion tukea ja etuja ei valtionyritys pysty kilpailemaan yksityisyritysten kanssa.

 

Ajatus siitä että kaikki teollisuus hoidettaisiin osuustoimintana on myös epärealistinen. Tämä johtuu siitä, että osuustoiminnallisen yrityksen muodostavat älyllisellä ja fyysisellä yhteistyöllä sellaiset henkilöt, jotka toimivat saman talousrakenteen puitteissa, jotka tarvitsevat samantyyppisiä tuotteita ja joilla on jotakuinkin valmiit markkinat lähiseudulla osuuskunnan tuottamille tai hankkimille tuotteille. Ilman näitä tekijöitä ei organisaatiota voida nimittää osuuskunnaksi, vaikka sitä voidaankin nimittää jäsenten rajallisella kapasiteetilla pyörittämäksi liikeyritykseksi. Siinä tapauksessa osuustoiminnan keskeinen piirre jää toteutumatta.

 

Yksityisen yrityksen pyörittäminen valtion kontrollissa on vielä huonompi vaihtoehto kuin täydellinen kansallistaminen, koska tämä tuo mukanaan kansallistamisen varjopuolet ja vielä sen lisäksi kansan joukossa jatkaa loiselämäänsä rikas mutta tyytymätön vaeshya-ryhmä kaikkine epäsosiaalisine taipumuksineen. He ovat valmiita turvautuvaan alhaisimpiinkin keinoihin palauttaakseen menettämänsä arvovallan.

 

On luonnollista että sekä epäsuora teollisuusyritysten kontrolli, että yritykset rajoittaa niiden voitonkeruuta epäonnistuvat, sillä epärehellisten virkamiesten aktiivisella tuella liikemiesten on helppo sumuttaa valtiota vääristämällä kirjanpitoa. Lisäksi he eivät enää palvele ihmisiä samaan hintaan kuin aikaisemmin ollessaan yksityisyrityksiä. Ne saattavat kohottaa tuotteidensa hintaa osoittaakseen kulujensa suunnattoman määrän.

 

On hyvin tunnettua useimmissa maissa, että valtion ei hyödytä olla tiukka pelkässä verotuksessa, jos liikemiehille on ensin annettu täysin vapaat kädet yritystoiminnassa.

Useimpien valtioiden myyntiverolla, liikevaihtoverolla, tuloverolla jne. keräämät varat ovat nykyään vain pieni osa siitä suuresta määrästä mikä voitaisiin laillisesti kerätä. Veronkiertäjät ovat paljon lahjakkaampia ja kouliintuneempia kuin valtion verovirkailijat. Heitä myös yhdistävät yhteiset taloudelliset edut, toisin kuin verovirkailijoita. Tämä johtuu siitä että näiden kesken on aina erimielisyyttä osuuksista ja periaatteista sekä petollista toimintaa, joten on äärimmäisen vaikeaa, ellei mahdotonta rajoittaa vaeshya-luokan ylivaltaa voimakkaan verotuksen avulla. Vaikka tämän eteen panostettaisiin runsaasti, ei kansa saa siitä kohtuullista satoa.

Mielestäni yhteiskunnan pelastamiseksi vaeshya-luokan mammuttimaiselta ahneudelta olisi valittava keskitie. En tarkoita keskitiellä sellaista vaihtokaupan tapaista kompromissia heidän kanssaan, jossa suvaittaisiin heidän ahneuttaan jossain määrin. Tarkoitan sitä, että mitä tahansa teemmekin, sen tulisi edistää oikeanlaista tasapainoa yhteiskunnassa. Ei ole tehdä mitään kiireessä tai kateudesta, sillä jollakin yhteiskuntaelämän alassa saattaa ilmetä vastoinkäymisiä, jolloin rehellisyyteen perustunut järjestelmä saattaa ruveta murentumaan.

 

Elintarvikkeet ja maatalousyritysten johtaminen

Ravinto ja vaatetus ovat keskeisimmät toimeentulon edellytykset. Useimmissa maissa elintarvikkeiden jakelu on liikemiesten käsissä. Melko monissa maissa sekä jakelu että tuotanto ovat liikemiesten käsissä. Tämä merkitsee sitä, että kukin liikemies tai ns. suurtuottaja kähmii omistukseensa, omiin nimiin tai jonkun toisen nimellä, laajat alueet viljelysmaata ja varsinaiset viljelijät − maataloustyöläiset ja maaorjat (Bargada on viljelijä, joka saa tietyn osuuden sadosta korvaukseksi työstään) − kasvattavat runsaita satoja fyysisellä työllään ja tuovat suuren osan tuotannostaan työtä tekemättömälle maanomistajalle.

 

Lähes kaikkialla ihmiset katsovat nykyään, että viljelysmaan moraalinen omistusoikeus kuuluu viljelijöille, ja että jonkin kolmannen tahon olemassaolo viljelijän ja valtion viranomaisten välillä ei ole mitenkään toivottavaa. On siis myönnettävä että elintarviketuotannossa tuotannon ulkopuolisten kauppiaiden omistusoikeus ei tule kysymykseenkään. Mutta onko oikein, että maan yksityinen omistusoikeus kuuluu viljelijöille, toisin sanoen henkilöille jotka edustavat vaeshya-luokan moraalista tasoa? Ei missään tapauksessa, sillä yhden henkilön viljelemä maa ei voi olla kovin laaja, ja omistaessaan tämän verran maata viljelijän on mahdotonta järjestää kunnolla siemeniä, korkeatasoisia lannoitteita, kastelujärjestelmiä jne. Yksi ongelma on siinä, että viljelijä saattaa ajoittain kohdata henkilökohtaisia vaikeuksia, jolloin hän ei ehkä kykene järjestämään siementen kylvöä, sadonkorjuuta jne, jolloin viljelymaa jää käyttämättä.

 

Tällaiset käyttämättömät viljelymaat ovat koko ihmiskunnan rasite. Maakaistaleita jää pois viljelystä myös yksityisten maiden rajamerkintöjen takia (raja-aitojen pystyttäminen sellaisiin paikkoihin, joissa maan laatu on tasaista on itse asiassa täyttä viljelymaan tuhlaamista). On myös vaikeaa tuoda nykyaikaista maataloustekniikkaa pienille yksityistiloille, ja tästä syystä monet koulutustasoltaan kehittyneet maat eivät ole kyenneet tuomaan traktoreita ja muuta maataloustekniikkaa ja uusia innovaatioita maatiloille. Jos joku on sitä mieltä, että maan omistusoikeus kuuluu maata viljeleville työntekijöille sillä perusteella, että nämä tuntevat erityistä kiintymystä maahan, voidaan niin ikään väittää että myös ulkopuoliset omistajat tuntevat erityistä kiintymystä omistamiinsa maihin. Suoraan sanoen näissä asioissa tulisi kiinnittää huomio kollektiivisiin tunteisiin sen sijaan, että korostettaisiin yksilöllisten tunteiden merkitystä.

 

Mielestäni koko maailmankaikkeuden kaikki maat ovat ihmiskunnan yhteistä omaisuutta. Ainoastaan tietystä maa-alueesta huolehtiminen ja sen tarkoituksenmukainen hyödyntäminen ovat tietyn yksilön, ryhmän tai valtion vastuulla. Tässäkin tapauksessa, katson ettei kenenkään tarvitse tehdä suurta numeroa maan omistuksesta. Maan säilyttäminen ja hyödyntäminen on paikallishallinnon tehtävä, jä tämä puolestaan toteuttaa sen tuottajaosuuskuntien avulla, joihin varsinaiset viljelijät kuuluvat. Yksityisen omistukset varjopuolet tule esiin tällaisessa kollektiivisen omistamisen ja osuustoiminnallisen hallinnon järjestelmässä, jolloin pystytään helposti kohottamaan tuottavuutta tieteellisiä menetelmiä käyttäen.

Ei ole toivottavaa että liikemiehillä olisi oikeus ruokaviljan jakamiseen. Tämän oikeuden tulisi kokonaan kuulua kulutusosuuskunnille. Niin kauan kuin elintarvikkeiden tuotanto- ja jakeluoikeus ei ole osuuskuntien hallinnassa Vaeshya-liikemiesten ulottumattomissa, on täysin mahdotonta tehdä loppua kähminnästä, keinottelusta, mustasta pörssistä ja petoksista elintarvikekaupassa. Vähäisinkin leväperäisyys näissä asioissa on seurauksiltaan äärimmäisen vaarallista. Niiden jotka ajattelevat ihmiskunnan etua ja ovat mukana politiikassa, tulisi pysyä erossa välttää tämäntyyppisiä heikkouksia. Jos vilja mätänee keinottelijoiden varastoissa tai sen syövät rotat samalla kun ihmiset kuolevat vähitellen nälkään − tällaiset tilanteet ovat inhimillisen moraalin vastaisia.

 

Seuraavaksi käsittelimme vaatetusta ja polttoaineita jotka ovat ravinnon tapaisia perushyödykkeitä. Niitä koskevat samantapaiset luontaiset ongelmat, kuin elintarvikkeiden kaupallista jakelua. Oikeuden jakaa keskeisiä tekstiilituotteita (ei välttämättä kaikkia lajeja) sekä maan kehitysvaiheen mukaisia keskeisiä energiaraaka-aineita (jotkut käyttävät puuta polttoaineena, jotkut hiiltä ja jotkut öljyä) tulee kuulua paikallisille kuluttajien yhdistyksille. Keskeisten vaatetuotteiden tuotanto, ja soveltuvin osin myös keskeisten energiatuotteiden tulisi niin pitkälle kuin mahdollista, olla tuottajaosuuskuntien hallinnassa. Siellä missä tämä ei ole mahdollista (kuten esimerkiksi lankatuotanto epäsuotuisassa ilmastossa ja oloissa), kyseisten tuotannonalojen sekä niihin liittyvien raaka-aineiden ja puolivalmisteiden tuotanto sekä näiden jakelu tuottajaosuuskunnille, tulisi olla valtion tai paikallisen itsenäisen julkishallinnollisen elimen hallinnassa, ei liikemiesten käsissä. Liikemiehille tulisi korkeintaan sallia vähemmän keskeisten elintarvikkeiden ja polttoaineiden tuotanto ja jakelu, sillä näillä aloilla heillä ei juurikaan ole tilaisuutta riistää ihmisiä ajamalla heidät ahdinkoon.

Myöskään oikeus tuottaa lukemis- ja kirjoitustarvikkeita ja muita vastaavia tuotteita, jotka eivät ole ylellisyystuotteita, kuten veitset, saippuat jne. ei saisi olla liikemiesten käsissä. Nämä oikeudet tulisi olla ainoastaan tuottajien osuuskunnilla tai valtiolla. Jakelu tulisi luonnollisesti järjestää kulutusosuuskuntien kautta. Ylellisyystuotteiden tuotanto ja jakelu voidaan jättää liikemiehille. Rakennusmateriaalit kuten sementti ja metallimateriaalit, joita ei voida tuottaa kaikkialla, eivät ole turvassa kaupallisissa käsissä. Näiden tuotanto tulisi järjestää joko suoraan valtion toimesta tai suuren osuuskuntien avulla, jotka saavat suoraa tukea valtiolta. Myös näiden tuotteiden jakelu tulisi järjestää joko suoraan valtion valvonnassa tai valtion valvomien itsenäisten elinten avulla. Liikemiehiä ei pidä päästää puuttumaan näihin asioihin lainkaan, sille he yrittävät saada aikaan keinotekoista pulaa − heille on edullista toimia markkinoilla, joilla on voimakas kysyntä, mutta niukka tarjonta. Rakennusmateriaalien suhteen on ollut tapauksia, jolloin epärehelliset kauppiaat yhdessä epärehellisten virkamiesten kanssa ovat pakottaneet puoliksi rakennettujen talojen omistajat ostamaan sementtiä, tiiliä ja muita materiaaleja mustasta pörssistä ajamalla heidät tietoisesti ahdinkoon. Yhteisteiskunnallisesti tiedostavien ihmisten huolellisesti poistaa sellaiset tekijät, jotka ovat aiheuttaneet ihmisille katkeria kokemuksia.

 

Aivan samoin kuin rakennusmateriaalien osalta, ei lääkkeiden valmistus myöskään ole turvassa liikemiesten käsissä. Ne jotka ahneudessaan yrittävät saada maidon näyttämään mittauksessa tarpeeksi paksulta lisäämällä siihen jauhoa, luumuja tai muita aineita, kääntävät tietoisesti katseensa toimintansa turmiollisilta vaikutuksilta syyttömiin ostajiin, lapsiin ja sairaisiin. Ei ole toivottavaa luottaa minkään yhteiskunnalle välttämättömän perustuotteen tuotantoa ja jakelua sellaisille törkeille rikollisille, jotka syyllistyvät yhteiskunnan pettämiseen mitä karkeimmalla tavalla väärentämällä lääkkeitä ja työntämällä potilaita siten vähitellen kuoleman kieliin. Oikeuden lääkkeiden valmistamiseen tulee olla itsenäisillä elimillä, jotka voivat myös hoitaa jakelun itse tai järjestää sen kuluttajaosuuskuntien kautta. Jos tarpeen, tietyntyyppisten lääkkeiden valmistus voidaan järjestää joko osavaltion tai keskushallinnon tasolla. Parasta olisi, jos jakelu olisi itsenäisten elinten tai osuuskuntien kautta.

 

Vähemmän keskeisten rakennusmateriaalien valmistus ja jakelu samoin kuin vähemmän keskeisten elintarvikkeiden, kuten makeisten jne., voi pysyä kauppiaiden käsissä. Liikemiehiltä tulee myös evätä oikeus pankkitoimintaan, sillä kokemukset ovat osoittaneet että epärehelliset pankinjohtajat harvoin pitävät huolta köyhien tallettajien vaivoin ansaituista rahoista. Usein he tavoittelevat suuria voittoja vähällä vaivalla käyttämällä häikäilemättömästi laittomia keinoja, ja he ovat joka tapauksessa raunioittaneet monen keskiluokkaisen perheen talouden. Tällaisten eläkesäästönsä menettäneiden keskiluokkaisten tallettajien määrä on suuri.

 

Sitä parempi, mitä vähemmän mahdollisuuksia annetaan yksityiselle kaupalle ja mitä suurempi osuus tuotannosta ja jakelusta hoidetaan osuuskuntien ja itsenäisten elinten avulla. Mitä vähemmän valtio ja yleisö ovat keskenään tekemisissä tuotannossa ja jakelussa, sitä paremmat ovat niiden väliset suhteet. Mitä vähemmän valtaa keskusvalta käyttää tässä asiassa, sitä parempi.

 

Mitä kauppaan tulee, osavaltiolla on oltava vapaat kädet ryhtyä tarvittaviin toimiin niitä vastaan, jotka syyllistyvät mustan pörssin kauppaan, keinotteluun, väärennökseen, laittomaan haltuunottoon ja keinotekoisen puutteen aiheuttamiseen, mutta myös itsenäisillä elimillä, joilla on laaja toimivalta (kuten alueellisilla toimikunnilla tai kunnallisilla yrityksillä), tulee myös olla tarpeelliset valtuudet. Tämä siksi, että jos tavalliset kansalaiset haluavat ryhtyä oikeustoimiin jotain paikallista lainrikkojaa vastaan, jos he käytyään läpi paikallisen poliisin ja alemman oikeusasteen käyttäen siihen kuudesta yhdeksään kuukautta, ja sitten tultua osavaltiopääkaupunkiin joutuvat kuulemaan, että asia ei kuulu osavaltiohallinnon piiriin ja että ainoastaan keskushallitus voi ryhtyä oikeustoimiin, tällainen ei missään tapauksessa ole omiaan herättämään luottamusta. Osavaltiolla on oltava täydet, rajoittamattomat oikeudet säädä korruption vastaisia lakeja. Jotta epärehellisyys voitaisiin karsia pois kaupan alalta, tulisi luoda maailmanlaajuiset esteettömät kauppasuhteet niin pitkälle kuin mahdollista, ja keinotteluun perustuvat markkinat kaikissa maissa tulee sulkea välittömästi.

 

Näyttelijät

En väitä että kaikki laulajat, taiteilijat ja näyttelijät, jotka herättävät muissa heidän mielensä hienompia osa-alueita taiteensa avulla, olisivat liikemiehiä. Tässä yhteydessä käytän sanaa ”liikemiehiä” lähinnä ihmisen mielenlaatuun liittyen. Ei ole oikein kutsua ammattilaisiksi tai ammattimaisesti suuntautuneiksi kaikkia niitä taiteen edustajia, jotka ansaitsevat rahaa itselleen tai perheensä toimeentuloon. On kuitenkin totta, että hyvin monet näistä taiteilijoista (heistä merkittävä osa on näyttelijöitä) osoittavat enemmän kuin sataprosenttista ammattilaisuutta. Käsittelen tässä juuri tätä ryhmää ammattilaisia.

 

Ilmaisemalla taiteen rikkaita hienouksia pyritään tuomaan valon lähde mielen yksinäisiin, synkkiin sopukoihin − ja saattamaan elämä, edes hetkeksi, ekstaattiseen tilaan irti arjen yksitoikkoisuudesta. Mutta tämä taiteennauttijan miellyttävä kokemus saa oikeutuksensa yhteiskunnallisessa elämässä vain, kun se valaa yhteiskunnan kaikkiin kerroksiin suloisen hyvänsuopuuden ilmapiirin. Toisin sanoen, tästä taiteen hienouksien esittäminen herättää lempeitä ja hyvänsuopia tuntemuksia ihmisissä ja vapauttaa heidän piileviä voimavarojaan. Jokainen lienee samaa mieltä siitä, että tämä on mahdollista vain silloin kun esittäjän ja taiteen vastaanottajan välillä on lempeä ja ystävällinen suhde. Tämä ei ole mahdollista ammattimaisen asenteen avulla. Niinpä taidetta ja kulttuuria ei voida jättää taiteen ”kauppiaiden” käsiin.

 

Jopa nykyäänkin useimmissa maissa sellaiset henkilöt, jotka eivät ole ammattilaisia tai ”taiteen kauppiaita”, vaan todellisia taiteilijoita tai taiteen tuntijoita, ovat usein ahdingossa taiteen tähden. He joutuvat kohtaamaan erilaisia vaikeuksia ja vääryyksiä siinä taiteen ammattilaiset niittävät kunniaa, mainetta ja rahaa. Tämä viimeksi mainittu ryhmä on keskeisesti esillä yhteiskunnallisessa elämässä. Siihen kuuluvat nuorison sankarit ja teatteriyleisön jumaloimat tähdet. Juuri heidän kuvansa koristavat seiniä ja heidän nimikirjoituksiaan säilytetään kansioissa. Sarasvati, taiteen jumala, on vapautettava Láksmiin, vaurauden jumalan, orjuudesta. Todella synnynnäisille taiteilijoille on suotava rajoittamattomat mahdollisuudet ja taiteen ”ammattilaisten” populaaritaidetta on rajoitettava. Keinottelu teatterimaailmassa on saatava loppumaan.

 

Jotkut ovat sitä mieltä, että elokuvateattereiden, teattereiden ja muiden esittävää taidetta harjoittavien paikkojen tulisi toimia taiteilijoiden pyörittäminä osuuskuntina. Niin hyvältä kuin tämä esitys kuulostaakin, se ei ole tukemme arvoinen, sillä vaikka taiteilijat jotka ovat todella lahjakkaita, suhtautuvat myötämielisesti rehellisiä ja viattomia ihmisiä kohtaan, heillä on taipumus etääntyä elämän kovista tosiasioista. Niinpä heiltä yleensä puuttuu osuuskunnan pitämiseen tarvittavaa käytännöllistä lahjakkuutta. Mielestäni teattereiden ja esittävän taiteen keskusten hallinnollisen ja taloudellisen johdon olisi oltava paikallisten itsenäisten elinten hallussa, ja näiden puolestaan tulisi saada valtion tukea. Taiteellisissa kysymyksissä kuten näyttelyjen teemojen valinnassa, taiteilijoilla tulee olla täydellinen vapaus. Päätettäessä taiteilijoiden palkoista, tulee ottaa huomioon heidän kykynsä sekä perheen koon mukaiset tarpeensa. Suuri osuus voitoista tulee jakaa taiteilijoiden kesken. Myös heidän eläketurvastaan on huolehdittava.

 

Kun nuoriso syystä tai toisesta kiintyy esittävän taiteen kuuluisuuksiin, on yhteiskunnan ja valtion velvollisuus pitää silmällä näiden artistien ihanteita ja luonteenlaatua, tai muutoin heidän vaikutuksestaan ne, jotka ovat yhteiskunnan tulevaisuuden toivoja − nämä nuoret miehet ja naiset − ovat suuressa vaarassa joutua väärille teille. Niinpä on aivan välttämätöntä, että taiteilijoiden käytös on mallikelpoista, ja että he noudattavat puhdasta elämäntapaa ja osoittavat luonteenlujuutta. Jos ne, joita osa nuorisosta kunnioittaa ihanteinaan, osoittavat esimerkillistä luonteenlaatua, tällä on varmasti myönteinen vaikutus nuorten ihailijoiden luonteenlaatuun. Lisäksi mallikelpoiset artistit ja voimakasluonteiset näyttelijät pystyvät ilmaisevaan taiteellista lahjakkuuttaan paremmin ja virheettömämmin; muutoin tämä himokas, päihtynyt, ahne jumalten ja jumalattarien liitto on pelkkä yhteiskunnan häpeätahra.

 

Taide ja sen harjoittaminen vaatii luonnostaan hienostunutta älyä samoin kuin tunnelatausta. Niinpä jokainen artisti, silloin kun hän harjoita taidetta, joutuu usein työntämään syrjään hienostuneen älynsä tai sydämensä tunteet antamalla periksi alhaismielisyydelle. Tämä psykologinen tekijä selittä sen havainnon, että useat artistit, joiden laulua, tanssia, näyttelemistä tai muuta taiteellista suoritusta ihailevat rajattomasti sadat katsojat esiintymispaikoilla, päästävät yksityiselämässään luovan energiansa aivan päinvastaiseen suuntaan läpensä materialistisiin pyrkimyksiin.

 

Tästä syystä kuulemme kiirtan-laulajien (hengellisten laulujen esittäjien) skandaaleista yksityiselämässä ja havaitsemme irstautta ylihurskaassa sadhakassa (henkisessä harjoittajassa). Sama henkilö, joka oli varhaisessa nuoruudessaan vakaumuksellinen brahmacárii, osoittautuukin julkeaksi elostelijaksi keski-ikäisenä. Näyttelijät eivät ole tämän suhteen poikkeuksia. Ainoa tapa pelastua tällaiselta henkiseltä rappeutumiselta on mieltä jatkuvasti Korkeinta ja suhtautua aina ympäröivään maailman lempeän hyvänsuovin tuntein. Artistien ja näyttelijöiden ei pitäisi unohtaa tätä hetkeksikään, sillä heidän yhteiskunnallinen vastuunsa on suuri, samoin kuin on myös heidän suunnattoman voimakas vaikutus yhteiskuntaan.

 

Toisin kuin menneisyydessä, nykymaailmassa olla halukkaita pitämään erillisiä teatterikerhoja artisteille, joita on syytetty epämoraalisesta käytöksestä. Näyttelijä sulautuvat muuhun yhteiskuntaan ja tämä suuntaus tulee jatkumaan, tämä on yhteiskunnan edun mukaista. Vaikka tällaisia suuntauksia ei olekaan Intian nyky-yhteiskunnassa virallisesti kirjattu mihinkään, käytännössä niistä on alkanut tulla yhteiskunnallisesti hyväksyttäviä. Nykyoloissa näyttelijöiden ja näyttelijättärien yksityisen elämän puhtautta on tarkoin vaalittava, muutoin he saattavat tartuttaa yhteiskuntaan taudin, joka tulehduttaa koko yhteiskuntarakenteen. Niissä tapauksissa, jolloin näyttelijät eivät ole kyenneet noudattamaan yhteiskunnan edellyttämää korkeaa moraalia tai ovat haluttomia noudattamaan sitä, yhteiskunnan ja valtion velvollisuus on, luomalla olosuhteiden painetta, ohjata heidät hyveelliseen elämään. Turmeltuneet näyttelijät on ohjattava oikaiseviin oppilaitoksiin ja heidän esiintymisoikeutensa on evättävä, olivat he sitten miten lahjakkaita tahansa.