Antaumuksen tunne ja neohumanismi

Edellisessä luennossani mainitsin, että ihmiset saavuttavat hartauden korkeimman tilan subjektiivisen lähestymistavan avulla sopeuttamalla sen ulkoiseen, objektiiviseen. Selitin myös kuinka hartaus kehittyy erilaisten psyykkisten ilmaisutapojen kautta. Meidän tulisi ymmärtää selkeästi sekä sisäinen näkökulma (subjektiivinen lähestymistapa) että ulkoinen näkökulma (sopeutuminen objektiiviseen). Jokaisen tulisi ymmärtää selkeästi nämä seikat.

Ihmisten sisäinen psyykkinen liike, heidän tietoisuutensa olemassaolosta, on täysin rytmistä. Osa siitä mitä tapahtuu ulkomaailmassa, ulkoisessa olemassaolossa, sopeutetaan sisäiseen psyykkiseen rytmiin. Kun ulkoinen fyysinen rytmi ja sisäinen psyykkinen rytmi eivät sopeudu toisiinsa, ihminen tuntee olonsa epämukavaksi. Olet kenties kokenut henkilökohtaisessa elämässäsi, että joskus tunnet olosi erittäin levottomaksi tiettyjen henkilöiden seurassa, mutta jossakin toisessa seurassa tunnet olosi erittäin mukavaksi. Kun liikkeesi rytmi ulkoisessa maailmassa, elämäntapasi rytmi on sopusoinnussa sisäisen psyykkisen rytmisi kanssa, tunnet olosi miellyttäväksi. Mutta kun nämä rytmit eivät ole sopusoinnussa, tunnet olosi epämukavaksi. Jotta voitaisiin kehittyä ulkoisessa maailmassa, tarvitaan selvät ohjeet, selkeä ja hyvin toimiva filosofinen perusta. Usein tämä puuttuu yhteiskunnasta; siksi ihmisillä on taipumus menettää tasapainonsa ja joutua vaikeuksiin ihmissuhteissa. Kun älyllisesti kehittyneet henkilöt joutuvat kosketuksiin epäsuotuisan ympäristön kanssa, heillä on vaikeuksia sopeutua siihen.

Tämän päivän ihmiskunta on epäilemättä edistynyt melkoisesti älyllisesti. Mutta sopeutumisen ulkomaailmaan havaitaan olevan puutteellista. Tästä syystä kouluja käyneiden ihmisten keskuudessa mielisairaudet ovat nykyään lisääntymässä: sisäisen ja ulkoisen maailman liike ei sovellu yhteen. Tämä ei koske pelkästään nopeutta vaan myös rytmiä: sisäinen psyykkinen rytmikuvio on täysin erilainen kuin ulkoinen fyysinen, objektiivisen maailman rytmi. Ristiriita on ilmeisen väistämätön ja tämän ristiriidan vaikutukset tunnetaan paljon enemmän psyykkisellä kuin fyysisellä tasolla. Sen seurauksena ihmiset menettävät psyykkisen sopeutumiskykynsä.

Monia teorioita on esitetty maailmassa. Jotkut niistä käsittelivät pääasiassa henkistä maailmaa eivätkä lainkaan psyykkisen maailman rationaalisuutta. Valitettavasti useimmat näistä teorioista on heitetty historian roskakoriin. Jotkut teoriat osoittivat jonkinlaista kiinnostusta myös psyykkistä tasoa kohtaan,mutta nekään eivät kyenneet kehittämään psyykkistä tasapainoa yhteiskunnassa, ja myös ne hylättiin. Jotkut näistä filosofioista, jotka käsittelivät fyysistä tasoa, kuulostivat todella hienoilta, mutta ne eivät olleet täysin sopusoinnussa objektiivisen maailman kovien tosiasioiden kanssa. Nuo filosofiat olivat erittäin hyviä teorian unelmamaassa, mutta niillä ei ollut mitään tekemistä käytännön kanssa.

Toiset teoriat, jotka kuulostivat melko miellyttäviltä, ne puhuivat lipevästi ihmisten tasa-arvosta, mutta niitä sovellettaessa ihmiset huomasivat niiden tehottomuuden, koska näiden filosofioiden perusperiaatteet olivat ristiriidassa ympäröivän todellisuuden kanssa.

”Vaecitriam’ prakritadharma samanam’ nabhavisyati”:

”Erilaisuus on luonnonlaki, samanlaisuutta ei tule koskaan olemaan.”

Maailma on täynnä erilaisuutta – se on erilaisten muotojen ja värien, variaatioiden ja ilmenemismuotojen näyttämö. Tätä ei tule koskaan unohtaa. Joskus näiden teorioiden pinnallinen esittäminen on häikäissyt katselijan silmiä, mutta itse asiassa niihin ei ole sisältynyt mitään dynaamisuutta. Kuitenkin dynaamisuus on todellakin ihmisen olemassaolon a ja o. Se, mikä on kadottanut dynaamisuutensa, on kuin lammikko, jonka vesi seisoo. Virtaamisen puuttuessa lammikko kasvaa väistämättä umpeen ja se tulee vaaraksi terveydelle. On parempi täyttää tällaiset lammikot maalla. Monet filosofiat ovat menneisyydessä tehneet tällaisen karhunpalvelun ihmiskunnalle. Lopuksi ne ovat heittäneet ihmiskunnan dogmaattisuuden hetteikköön, lukemattomien hyttysten syntysijoille. Ne eivät ole lisänneet ainoankaan ihmisen hyvinvointia.

Hartaudellinen tunne on ihmiskunnan kaikkein arvokkain aarre. Sanoin kirjassani Namami Krsnasundaram, että Krishna on ihmissydämen kirkkain jalokivi. Tätä hartautta, tätä ihmiskunnan kaikkein kallisarvoisinta aarretta, tulee varjella mitä huolellisimmin. Koska se on niin herkkä sisäinen apuväline, täytyy sen ympärille rakentaa suoja-aita materialismin hyökkäyksiä vastaan, aivan kuten pieni herkkä kasvi suojellaan aitauksella. Herää kysymys siitä, mikä on tämä suojaava aita. Tämä aita on oikea filosofia, joka luo harmonian henkisen ja aineellisen maailman välille, ja joka toimii jatkuvana inspiraationlähteenä yhteiskunnan kehittymiselle.

Tunnetta, joka kasvaa rakkaudesta jonkin valtion kotoiseen maaperään, sanotaan geotunteeksi. Tästä geotunteesta voi kehkeytyä muitakin tunteita kuten geopatriotismi, geotalous ja monia muita geosentrisiä tunteita geouskonto mukaan lukien. Tämä geotunne pyrkii sitomaan ihmisiä johonkin tämän maailman rajalliseen alueeseen. Mutta kaikkein sisäisin, syvin kaipuu ihmisessä on laajentaa itseään maksimaalisesti kaikkiin suuntiin. Mikä on hartaudellisen tunteen, ihmiskunnan kaikkein kallisarvoisimman aarteen rooli? Se on maailmallisen olemassaolon tunteen muuntaminen korkeimpaan henkiseen tilaan. Jos materialistinen filosofia sisältää kapea-alaisuutta kuten yllä mainittua geotunnetta, syntyy väistämättä epätasapaino sisäisen ja ulkoisen maailman välille, ja psyykkisfyysinen epätasapaino on väistämätön. Vaikka ihminen omistaisi kaiken, jäisi hän tästä syystä köyhäksi ja riistetyksi. Menneisyydessä tämä geotunne on aiheuttanut mittaamattoman paljon vahinkoa monille yksilöille ja ihmisyhteisöille. Älykkäiden ihmisten tulee pysytellä erossa tästä geotunteesta eikä kannattaa mitään mikä tukeutuu siihen, sillä se saastuttaa hartaudellisen tunteen, se alentaa ihmistä ja himmentää ihmisenä olemisen loiston.

On olemassa vielä yksi tunne, joka on laaja-alaisempi kuin geotunne:. sosiotunne. Sosiotunne ei rajoita ihmisiä tiettyyn maa-alueeseen vaan kohdistuu sensijaan tiettyyn yhteisöön.Sensijaan että ajateltaisiin tietyn maantieteellisen alueen hyvinvointia, ajatellaankin tietyn yhteisön hyvinvointia siinä määrin että suljetaan pois kaikki muut yhteisöt.Näinollen kun ihmiset pitävät huolta jonkin tietyn yhteisön eduista, he eivät epäröi vahingoittaa muiden yhteisöjen etuja ja luonnollista kasvua. Ehkäpä tämä sosiotunne on hiukkasen parempi kuin geotunne, mutta se ei ole lainkaan paras mahdollinen, se on erittäin puutteellinen.

Sosiotunne on menneisyydessä aiheuttanut paljon verenvuodatusta ja synnyttänyt valtavan epäluottamuksen kuilun eri ihmisryhmien välille erottaen ryhmän toisesta ja heittäen ne ahtaiden dogmien pimeään vankityrmään. Ihmiskunnan liike ei muistuta tällöin enää leveänä virtaavaa jokea, vaan lammikkoa jossa vesi seisoo.

On olemassa vielä yksi tunne: humanistinen tunne. Menneisyydessä maailmassa on ollut useita ihmisiä, jotka ovat vuodattaneet runsaasti kyyneleitä kärsivän ihmiskunnan vuoksi. Mutta kumma kyllä – lopetettuaan kaunopuheisen esityksensä he istahtivat mukavasti päivällispöytään ja nauttivat herkullisen kala-aterian aivan kuin nuo kalat eivät olisi kärsineet tuskaa ja kuolemaa. Tämä humanistinen tunne on selvästi loukannut muiden luontokappaleiden etuja, mutta sen edustajat eivät ole huomanneet tässä mitään pahaa.

Luin kerran eräästä kirjasta, että eräs suuri pyhimys eli pelkästään hunajaan kastetuilla heinäsirkoilla.Tämä pyhimys ei ottanut vakavissaan huomioon, että noissa pienissä heinäsirkoissakin sykki elinvoima. On selvä, että ihmisten tulee olla järkeviä, heidän tulee ylläpitää elämäänsä sopeutuen ulkoiseen ympäristöön. On totta, että elävät olennot ovat toisten elävien olentojen ruokaa (jiiva jiivasya bhojaman): kasvit, joita syömme joka päivä koostuvat myös elävistä soluista. Olen ilmaissut näkemykseni ravinnosta eräissä toisissa kirjoissani.

Tämä tietoisuus elämän sykkimisestä toisissa ihmisissä on vienyt ihmiset humanismin piiriin, tehnyt heistä humanisteja. Jos sama humanistinen tunne laajennetaan koskemaan kaikkia luontokappaleita tässä maailmankaikkeudessa, silloin ja vain silloin voidaan sanoa ihmisen olemassaolon saavuttaneen lopullisen täyttymyksensä. Ja laajennettaessa sisäistä rakkautta kaikkiin luontokappaleisiin tulisi tämän humanistisen tunteen taustalla olla toinen tunne, joka laajentaa humanistista tunnetta joka suuntaan, joka koskettaa kaikkien luontokappaleiden sisintä ja johtaa jokaisen korkeimman autuuden lopulliseen vaiheeseen.

Kaikki molekyylit, atomit, elektronit, protonit, positronit ja neutronit ovat lopulta saman Ylimmän tajunnan ilmenemismuotoja. Niiden jotka muistavat tämän tosiasian, jotka vaalivat tätä oivallusta sydämessään, niiden sanotaan saavuttaneen täydellisyyden elämässään. He ovat todellisia bhaktoja, todellisia henkisiä kokelaita.

Kun tämä bhaktin käytäntö ei rajoitu pelkäksi harjoitukseksi, vaan kohotetaan bhaktin tunteeksi, elämäntehtäväksi ja elämänasenteeksi – kun humanismin todellinen henki on laajennettu koskemaan kaikkea elollista ja elotonta tässä maailmankaikkeudessa – tätä nimitän neohumanismiksi.

Tämä neohumanismi tulee kohottamaan humanismin universalismiksi, rakkaudeksi maailmankaikkeuden kaikkia luotuja olentoja kohtaan.

Niinpä ihmisten tosiasiallinen tehtävä on ylläpitää subjektiivista lähestymistapaa, mikä tarkoittaa sitä, että he lähestyvät Ylintä Tajuntaa psyykkishenkisesti neohumanististen ihanteiden innoittamina; samalla heidän tulee pyrkiä laajentamaan humanistisia periaatteita ja rakentamaan universalismille perustuva yhteiskuntajärjestelmä. Muutoin heidän sisäinen psyykkishenkinen rytminsä ei kykene kunnolla sopeutumaan sellaisiin kapea-alaisiin tunteisiin kuten geotunne, ja tällä tulee olemaan tuhoisa vaikutus yhteiskuntaan.

Kuten jo mainittiin, ihmisen suurin aarre on hartaudellinen tunne, hartauden rikkaus. Tätä hartauden rikkautta tulee vaalia – muuten ihmiskunta menettää kaikkein kalleimman aarteensa. Tämän päivän ihmiset ovat edistyneet huomattavasti, niinpä heidän ei tulisi sallia tämän korkeimman inhimillisen aarteen tuhoutua. Jos huomaamme, että ulkoisten olosuhteiden paine uhkaa tätä elämän olennaisinta osaa, meidän tulisi vedota Korkeimpaan: ”Oi Korkein, suojele elinvoimamme sisäistä lähdettä täydelliseltä tuhoutumiselta – turvaa meidän arvokkainta aarrettamme!” 

21. helmikuuta 1982